Mitä tekisit miljardilla?

Tämä sinällään hupsu kysymys tulee aika-ajoin mieleen, kun seuraa suomalaista politiikkaa. Mitä minä tekisin, jos minulla olisi paljon yhteiskunnan rahaa käytettävänä. Viime aikoina olen Espoon opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan jäsenenä törmännyt siihen, miten vaikeita asioista tulee, kun raha loppuu. Kilon koulu on menossa remonttiin ja lapsille pitäisi löytyä paikka, jossa käydä koulua. Espoon budjetti on tiukka. Seiniä ei saisi rakentaa lisää, opetuksesta kukaan ei halua karsia, joten jäljelle jää vaihtoehdoksi käyttää olemassa olevia tiloja. Mitkä tahansa tilat eivät tietenkään koulun tarpeisiin sovellu, joten vaihtoehdot eivät olleet ihanteellisia ja päädyimme vähiten huonoon. Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettei rahaa olisi. Suomi polttaa jatkuvasti miljardeja euroja suomalaisten hyvinvoinnin kannalta täysiin turhiin kohteisiin. Herää siis kysymys, mitä minä tekisin, jos hallitus antaisi noista hukkaan menevistä miljardeista yhden käytettäväksi johonkin yhteiskunnalliseen kohteeseen. Espoon sivistystoimesta löytyisi paljon hyviä sijoituskohteita. Yhden siirtokelpoisen väistötilan rakentaminen ei enää olisikaan rahallisesti iso juttu. Erityistuen tarpeessa oleville lapsille voitaisiin helposti järjestää tarpeelliset resurssit ja nuorten mielenterveyden hoitoon voitaisiin vihdoin sijoittaa sinne tarvittavat eurot. Usein lapsen ongelmat havaitaan jo 5-vuotiaana, mutta asiaan ei reagoida riittävän tehokkaasti. Mitä jos alkaisimme reagoimaan ajoissa ja tarjoaisimme lapsille apua heti, kun havaitsemme ongelmia. Kohteita löytyisi Espoosta vaikka kuinka paljon. Kun rahaa sijoitettaisiin oikea-aikaisesti oikeisiin paikkoihin, saavuttaisimme positiivisen ketjureaktion, jonka johdosta tarvitsisimme tulevaisuudessa vähemmän resursseja esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluihin. Me Perussuomalaiset emme lähteneet Espoossa mukaan budjettisopuun, koska emme yksinkertaisesti hyväksy sitä tapaa, jolla yhteiskuntamme käyttää rahaa kansamme hyvinvoinnin kannalta turhiin tai jopa haitallisiin kohteisiin.

Kouluväkivalta puhuttaa

Kouluväkivalta on taas kevään aikana puhuttanut pääkaupunkiseudulla. Aina, kun kouluissa tapahtuu väkivallantekoja, lähtee tietty rutiininomainen prosessi käyntiin: lehdet kirjoittavat asiasta, sitten keskustellaan ja kerrotaan kiva-kouluista. Keskusteluissa nousee esiin syrjäytyminen, erityisen tuen tarve ja rasismi. Sitten, kun on ymmärretty tekijää ja vähän myös tuomittu, kun on kirjoitettu kauniita sanoja siitä, kuinka nyt kaikilla on kivaa ja kaikkia huomioidaan, asiat jatkuvat aivan kuten aina ennenkin. On vain ajan kysymys, koska voidaan seuraavan kerran kauhistella, kun kouluissa on väkivaltaa.

Jos kuitenkin haluaisimme oikeasti tehdä jotain väkivallan suhteen, pitää ensin ymmärtää väkivaltaa. Kysymys kuuluukin, kuinka moni Espoon sivistystoimen virkamiehistä ymmärtää mitään väkivallasta. Ensimmäinen asia, joka pitäisi ymmärtää on, että kaikki väkivalta ei ole samanlaista, eikä kaikkiin tapauksiin pitäisi reagoida samalla tavalla. Toinen tärkeä ymmärrettävä asia on se, että väkivaltaa on aina ollut ja tulee aina olemaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kannattaa lyödä hanskat tiskiin – päinvastoin. Meidän tulisi ymmärtää, että kyseinen ongelma ei katoa yhteiskunnasta kivoilla puheilla, vaan se vaatii tehokkaita toimia nyt ja tulevaisuudessa.

Väkivallalla on siis erilaisia muotoja. Yhdenlainen tapaus on, että lapsi huitaisee tunnepuuskassa toista lasta. Tilanne päättyy itkuun. Jälkimmäinen itkee järkytystään siitä, että häntä on lyöty ja ensimmäinen siitä, että löi. Tilanteesta selvitään vähin vammoin ja hyvän, opettavaisen keskustelun jälkeen on mahdollista, että tapahtuma ei näiden lasten kohdalla enää toistu. Tällaisesta väkivallasta ei kirjoitella iltapäivälehdissä, ja siitä selvitäänkin usein kiva-koulun toimintamalleilla.

Sitten on sitä toisenlaista väkivaltaa. Lapsi tai nuori etsii itselleen uhria ja uhrin löydettyään järjestää ehkä näön vuoksi tilanteen, jolla väkivaltaa voidaan perustella. Väitetään uhrin esimerkiksi sanoneen tai katsoneen pahasti, tai ehkäpä uhri ei moikannut. Joka tapauksessa tekijä väittää tulleensa loukatuksi ja oikeuttaa sillä lyömisen. Tämän kaltaiseen väkivaltaan eivät puheet auta. Väkivalta ei ole pelkästään tunnepuuskia, vaan se on myös valtaa. Väkivallalla saa sosiaalista valtaa ja arvostusta, ja tekijä voi jäädä tähän tunteeseen koukkuun. Pahimmassa tapauksessa heikot ihmiset ympärillä ryhtyvät hännystelemään väkivaltaisia ihmisiä koska pyrkivät näin välttämään uhriksi joutumista. Tämä toimii sekä lasten että aikuisten kohdalla.

Omana ongelmanaan mainittakoon vielä jengiytyminen. Tässä on mielestäni suurimmat riskit vakavaan väkivaltaan. Porukan jäsenten täytyy omalla toiminnallaan osoittaa asemaansa ja sitoutumistaan porukkaan. Ensimmäinen tönäisee, seuraava lyö ja kolmannen onkin jo potkittava maassa makaavaa. Isossa porukassa järki katoaa ja valta vie mennessään. Ei kuitenkaan jengeistä tässä sen enempää.

Opettajia koulutetaan jatkuvasti, mutta ovatko koulutukset pitäneet sisällään mitään merkittävää väkivaltaan liittyen? Väkivaltaan reagointi voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Ennalta ehkäisy, toiminta akuutissa tilanteessa ja toimenpiteet tilanteen jälkeen. Näistä jokaisesta voisi varmaan kirjoittaa kirjan tai pari, mutta laitan tähän pari perusajatusta. Opettajilla pitäisi olla valmiudet toimia kaikissa näissä kolmessa vaiheessa. Heidän pitäisi pystyä tunnistamaan muille vaaralliset oppilaat, käyttäytymismallit, jotka edeltävät väkivallan tekoja sekä olla tietoinen oman alueensa nuorisojengeistä. Koulun koko henkilökunnan pitäisi tietää kuka tekee ja mitä, kun nyrkit alkavat heilumaan. Kuinka tilanne saadaan loppumaan ja miten saadaan todistusaineistoa jälkiselvittelyä varten. Ja lopuksi myös jälkitoimien pitäisi olla oikealla tavalla suhteutettuja toiminnan vakavuuteen. Ensisijaisena pitäisi aina olla uhrin oikeus käydä koulua ilman pelkoa väkivallan toistumisesta.

Espoo on juuri uudistanut suunnitelmiaan koulukiusaamisen ja väkivallan suhteen. Tämä suunnitelma sisältää paljon ihan hyviä asioita kuten eri toimijoiden yhteistyötä. Käytännössä mitkään toimintamallit tai suunnitelmat (ne kauniit puheet ja kirjoitukset) eivät kuitenkaan auta, jos niitä ei toteuteta ruohonjuuritasolla. Ratkaisevin tekijä on se, kuinka yksittäinen opettaja toimii, kun tilanne on päällä. Resursseilla on tietysti myös merkitystä. Riittääkö opettajia valvomaan kaikkia ongelmaoppilaita?

Espoo – lähiluontoa vai betoniviidakkoa

Pitäisikö Espooseen rakentaa tiiviisti ja korkealle kerrostalojen muodossa vai suosia matalaa ja laajaa omakotitaloasutusta? Tämä on kysymys, joka minulle on useasti esitetty vaalikampanjoiden yhteydessä. Ikävä kyllä tähän kysymykseen ei ole selkeää vastausta, vaan ensin pitää esittää muutama täsmentävä kysymys. Yksi ydinkysymys on, rakennetaanko Espoota nykyisille vai tuleville asukkaille. Pitääkö Espoon kasvaa, ja jos pitää niin millä tavalla ja kenen ehdoilla? Tällä hetkellä Espoon kasvu on kaupungin talouden, yhteisöllisyyden, kulttuurin ja turvallisuuden kannalta negatiivinen asia. Espoo on nimittäin tällä hetkellä muuttotappiokunta mitattaessa Suomen kuntien välistä muuttoa, ja kasvaa ainoastaan ulkomaalaisen väestön ansiosta. Espoon väestö kasvoi viime vuonna 3065 henkilöllä, mutta vieraskielisten määrä kasvoi 3428 asukkaalla. 

Ensisijaisesti Espoon ei siis pitäisi kasvaa, vaan kasvua ja samalla muuttotappiota pitäisi saada hillittyä. Kun tämä asia saadaan Espoon tarinaan, voidaan alkaa miettimään, millaisessa Espoossa haluamme asua. Useimmat espoolaiset tuntuvat kaipaavan kotikaupungiltaan tilaa ja lähiluontoa. Tässä asiassa minä olen täysin samaa mieltä. Niin lasten kuin aikuistenkin henkisen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää päästä liikkumaan ja viettämään aikaa luonnossa; Irtautua hetkellisesti kaupungin hulinasta ja antaa mielen levätä.

Yleisesti ottaen tulisi siis välttää tiivistä ja korkeaa rakentamista, mutta ei kuitenkaan täysin. Espoossa on paljon erityyppisiä alueita ja niille alueille, joille on jo rakennettu hyvin kaupunkimaista asutusta, voitaisiin hyvin jatkaa tiivistä ja korkeaa rakentamista; radan varsilta ja metroasemien läheisyydestä harva lähtee etsimään sitä luonnonrauhaa nykyisinkään. Espoon vetovoima on mielestäni nimenomaan se, että Espoo on suuri kaupunki pienen kaupungin tunnelmalla. Tämän omaleimaisen piirteen Espoo on kuitenkin kovaa vauhtia menettämässä. Kokoomus on vihervasemmiston tuella tekemässä Espoosta kovaa vauhtia monikulttuurista, globaalia suurkaupunkia. Tämä näkyy erityisesti kiistanalaisesta Espoon pohjois- ja keskiosien yleiskaavasta, jonka avulla tuosta kohtalaisen harvaan asutusta alueesta ollaan kehittämässä uutta slummia Espooseen. Tämä ei monia miellytä ja se näkyykin jo siinä, että Espoosta on muuttamassa pois ne, joilla on varaa valita.

Jos haluamme säilyttää Espoon oman identiteetin, on kiinnitettävä tarkasti huomiota kaavoittamiseen, jolla on valtava merkitys siihen, millaisessa Espoossa tulevaisuudessa asumme.

Espoon Perussuomalaisissa sattuu ja tapahtuu

Tänään 28.4.2021 on noussut julkisuuteen se, että Espoon Perussuomalaisten hallituksen koko puheenjohtajisto on erotettu puolueesta. Asian yhteydessä on myös minun nimeni nostettu esiin, joten koen tarpeelliseksi kirjoittaa asiasta omalta näkökannaltani.

Viime vuonna minut valittiin Espoon perussuomalaisten kuntavaaliehdokkaaksi. Asiat etenivät rutiininomaisesti, kunnes ehdokaslistojen jättämisen jälkeen sain viestin, jonka mukaan en ollutkaan mahtunut listalle. Viestin saatuani tiedotin asiasta muun muassa puoluesihteeriä. Muutaman mutkan ja hämmentyneen keskustelun jälkeen ehdokkuuteni hylkäämisen perusteista tiedusteltiin Espoon paikallisyhdistyksen puheenjohtajistolta. Minkäänlaisia perusteita en ole tähän päivään saakka heiltä saanut. Tähän loppuu minun varsinainen osuuteni asiaan. Ehdokkuuteni on palautettu ja jatkan vaalivalmisteluita, aivan kuten tein alkuvuodesta ennen tietoa ehdokkuuteni hylkäämisestä. Vaalien siirto koitui siis minun ehdokkuuteni pelastajaksi.

Tilanne on ollut Espoon paikallisyhdistyksen puheenjohtajiston toimista johtuen sekava, koska faktatietoa asian suhteen ei ole annettu pyynnöistä huolimatta. Valitettavasti tilannetta sekoitetaan vielä lisää levittämällä väärää tietoa mediassa. Tämä johtaa epämääräiseen spekulaatioon, jota on ikävän helppo käyttää Perussuomalaisia vastaan. Korjataan kuitenkin muutama väärä käsitys, joihin olen jo nyt törmännyt. En kommentoi yhdistyksen sisäisiä asioita vaan ainoastaan niitä, jotka liittyvät suoraan minuun.

Minun ja yhdistyksen entisen puheenjohtajiston välillä ei ole riitoja, ainakaan minun puoleltani. En tunne kyseisiä henkilöitä henkilökohtaisella tasolla lainkaan. Voin toki puhua vain omasta puolestani, enkä tiedä onko heillä jotain kaunoja minua kohtaan.

On myös hyvä huomioida, että puheenjohtajiston erottaminen ei liity suoranaisesti minuun millään tavalla. En ole kenenkään puolueen johtohenkilön henkilökohtainen kaveri. Koen olevani hyvissä väleissä puolueemme ylemmän johdon kanssa, mutta nimenomaan tuttavallisella ”tehdään yhdessä töitä yhteiskuntamme ja kansamme hyvinvoinnin puolesta” -meiningillä. Miksi sitten minun nimeni on nostettu esiin tilanteessa? Olen tällä hetkellä Espoon opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan jäsen sekä varavaltuutettu ja ollut ehdolla eduskuntavaaleissa. Lisäksi toimin viime vuonna paikallisyhdistyksen puheenjohtajana ja viimeisen neljän vuoden ajan olen ollut lähes jatkuvasti joko varsinainen tai varajäsen yhdistyksen hallituksessa sekä mukana myös Perussuomalaisten Uudenmaan piirin hallituksessa. Viime syyskokouksessa en asettunut ehdolle hallitukseen koska halusin tänä vuonna keskittyä kuntavaalikampanjointiin – tähänkään ei liity suurempaa draamaa. En siis ole kuuluisa poliitikko vaan aktiivinen persu ja ruohonjuuritason puurtaja. Mielestäni on kohtuullista olettaa, että nimeni poistamiseen ehdokaslistalta pitäisi löytyä selkeät ja vahvat perusteet. Näitä perusteita hallituksen puheenjohtajistolla ei kuitenkaan ole ollut antaa.

Espoon Perussuomalaisten puheenjohtajiston erottaminen puolueesta ei tule mielestäni heikentämään perussuomalaisten toimintaa Espoossa, tai juurikaan häiritsemään vaaleihin valmistautumista. Perussuomalaisilla on Espoossa erittäin hyvä tekemisen meininki ja kaikki eväät loistavaan vaalimenestykseen ja tehokkaaseen toimintaan kaupunkilaisten hyväksi. Yhdistys on täynnä ihmisiä, jotka ovat lähteneet toimintaan mukaan rakentaakseen elinvoimaista ja asukasystävällistä Espoota ja he ovat täydellä sydämellä ja energialla edelleenkin mukana.

Hyvää kansainvälistä ilmastolakkopäivää

Tänään on kansainvälinen ilmastolakkopäivä. Tällaisina teemapäivinä keskitytään valitettavan usein parjaamaan suomalaisia siitä, kuinka me tuhoamme maapallon hirvittävällä kulutuksellamme. Tällä halutaan nöyryyttä suomalaiset alistumaan erilaisiin veronkorotuksiin ja poliittisiin päätöksiin, joilla tuotantoamme ja töitämme siirretään ulkomaille. Onneksi todellisuus on kuitenkin meidän osaltamme paljon parempi, kuin joskus pelkäämme, tai mitä saamme vihervasemmistolta kuulla. Kun Suomen vaikutusta maapalloomme kuvataan, tehdään se usein kiinnittämällä huomiota ainoastaan niihin asioihin, jotka tukevat kunkin omia poliittisia tai ideologia tavoitteita. Koska ihmisten elintapa on kuitenkin kokonaisuus, ja sellaisena sitä pitäisi myös katsoa, tulee huomioida myös esimerkiksi perhekoko, jolla on merkittävä vaikutus ilmaston ja maapallon kantokyvyn kannalta. Kun asiaa tarkastellaan kokonaisuutena, voidaan todeta, että Suomi on maailman mallioppilas ilmastoasioissa.

Arvioiden mukaan maapallon ihmisten kuluttamien uusiutuvien luonnonarojen tuottamiseen tarvittaisiin nykyisin 1,6 maapalloa. Lisäksi meille usein väitetään, että tarvittaisiin 3,8 maapalloa, jos kaikki eläisivät kuten suomalaiset. Voidaan kuitenkin laskea, että jos kaikki eläisivät kuten suomalaiset, maailmassa olisi vain miljardi ihmistä, jolloin hiilidioksidipäästöt jopa suomalaisten ”suunnattoman suurella” päästötasolla olisivat vain 23 % nykyisistä. Suomalaisten ekologinen jalanjälki on vain puolet suomen biokapasiteetista, eli Suomen luonnon kyvystä tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja poistaa hiilidioksidia ilmasta. Jos kaikki maapallon ihmiset eläisivät kuten suomalaiset, kuluttaisimme vain puolet maapallon luonnonvaroista ja maapallo pääsisi paranemaan.

Jotta saisimme paremman kuvan Suomen roolista maailman ilmastoasioissa, on hyvä verrata meitä muihin maihin. Jos koko maailma eläisi kuten kiinalaiset, olisi maapallolla asukkaita 8,5 miljardia, eli vain hieman enemmän kuin nyt, mutta päästöt nousisivat 1,7 kertaisiksi. Tarvitsisimme 3,8 maapalloa kattamaan uusiutuvat luonnonvarat. Jos taas ottaisimme mallia intialaisista olisi maailman väkiluku noin 26 miljardia asukasta ja päästöt 1,3 kertaiset nykyiseen verrattuna. Tarvittaisiin 2,7 maapalloa uusiutuvien luonnonvarojen tuottamiseen. Yhdysvaltalaisia käytetään usein esimerkkinä pröystäilevästä elämäntavasta, mutta jos käytämme Yhdysvaltoja esimerkkimaana, väkiluvuksi saataisiin 2 miljardia asukasta ja päästöt 91 % nykyisistä. Toisaalta silloin tarvittaisiin 2,2 maapallon verran vuodessa uusiutuvia luonnonvaroja.

Olkaamme siis iloisia siitä, että me suomalaiset omalla elintavallamme pidämme huolta luonnosta. Toki me kaikki voimme aina parantaa asioita omilla ratkaisuillamme. Pyritään pitämään luonto meidän kaikkien lähellä, jotta muistaisimme, kuinka tärkeä se on meidän jokaisen hyvinvoinnillemme. Viekää lapsianne metsään ja opettakaa heille, kuinka tärkeää on pitää luonto puhtaana ja monimuotoisena. Jos ilmastoöyhöttäjät ja heidän tukijansa olisivat tosissaan maapallomme elinvoimaisuuden suojelemisesta, heillä olisi yksi selkeä tavoite: saada muu maailma elämään kuten suomalaiset, ei tehdä suomalaisista samankaltaisia kuin muut. Älkää kuitenkaan uskoko minun sanaani vaan ottakaa itse selvää siitä, kuinka asiat todellisuudessa ovat. On tärkeää, että me toimimme jokainen yksilöinä ja yhteisöinä parhaan saatavilla olevan tiedon pohjalta, jos me haluamme rakentaa entistä parempaa huomista tuleville sukupolville.

Lähteinä käytetty päästöjen osalta https://ourworldindata.org/co2-and-other-greenhouse-gas-emissions ja uusiutuvien luonnonvarojen osalta http://data.footprintnetwork.org/#/

Moniosaajia Suomeen

Suomen nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa perustellaan usein sillä, että Suomi tarvitsee lisää työvoimaa, eikä osaavia työntekijöitä löydy Suomesta. Keinoina tähän tarjotaan avointa rajaa, pakolaiskiintiön kasvattamista sekä tarveharkinnan poistamista.

Tarveharkinta ei kuitenkaan kosketa nykyiselläänkään korkeakoulutettuja, jotka ansaitsevat keskinkertaista palkkaa. Näitä ihmisiä rekrytoitaessa ei tarvitse välittää kansallisuuksista, ja yritys saa vapaasti palkata vaikka intialaisen osaajan sen suomalaisen työttömän sijaan niin halutessaan. Sen sijaan tarveharkinta koskee vähemmän koulutusta vaativia matalamman palkkatason töitä, joiden tekijöitä Suomesta löytyy työttöminä aivan tarpeeksi. Tästä tarveharkinnasta halutaan siis eroon. Miksikö? Siksi, että näin saadaan tallottua palkat ja työehdot ylitarjonnan edessä sellaiseen kuoppaan, ettei perhettä elättävä suomalainen enää voi ottaa tällaisia töitä vastaan turvautumatta samalla valtion tukiin. Tämä kuvio on tapahtunut jo monissa ammateissa, kuten bussinkuljettajissa ja siivoajissa. Lähiaikoina on puhuttu paljon Suomen kokkipulasta. Toisaalta ammattikokkeja on työttöminä runsain mitoin. Nykyisin tämän työntekijöiden ja työpaikkojen kohtaamisongelman syitä etsitään kaikkialta paitsi palkasta ja työoloista. Olisikohan mahdollista, että ne työttömät kokit saataisiin töihin, jos palkalla pystyisi elättämään itsensä ja perheensä? Veikkaanpa, että harva suomalainen oikeasti nauttii työttömänä ja toimettomana olemisesta, vaan syy löytyy yleensä siitä, että tarjotulla palkalla ei yksinkertaisesti pysty elättämään itseään. Ratkaisuna tähän ei kuitenkaan nähdä palkkojen ja työolojen parantamista, vaan halvemman työvoiman tuomisen ulkomailta. Näitä työperäisiä maahanmuuttajia Suomen valtio sitten tukee erilaisilla tulonsiirroilla ja yritykset käärivät voitot.

Entä sitten se Afrikasta ja Lähi-idästä saapuva täysin kouluttamaton joukko, joka ei ymmärrä paikallista kieltä tai kulttuuria, eikä välttämättä edes halua sitä oppia? Haittamaahanmuuton työttömyystilastot ovat karua luettavaa. Tutkitusti ensimmäisen polven maahanmuuttajat työllistyvät erittäin huonosti. Somalialaisten ja irakilaisten työllisyysaste on tilastoista riippuen noin 25 % luokkaa, kun Suomessa kovasti pyritään tavoittelemaan 75 % työllisyysastetta. Vielä 20 vuoden maassaolon jälkeenkin työllisyysaste näiden kansanryhmien osalta on 37 % ja 43 %. Pahinta lisäksi on se, että jopa toisen polven maahanmuuttajat, eli suomessa syntyneet lapset, pärjäävät koulussa ja työllistyvät huonosti verrattuna kantaväestöön.

Toki meille saapuu ihmisiä myös työn perässä. Nämä ihmiset tulevat siis Suomeen saatuaan täältä työpaikan ja ovat siten luonnollisesti 100% työssä saapuessaan maahan. Kuitenkin ikävä totuus on se, että noin neljän vuoden kuluttua Suomeen tulosta tilastot osoittavat heidän työllisyysasteensa pudonneen alemmas kuin suomalaisten. Tämä putoaminen jatkuu, kunnes lopulta jää noin 20-30 % suomalaisten työllisyysastetta alemmalle tasolle. Ja nämä ovat siis niitä ihmisiä, jotka on tuotu Suomeen nimenomaan parantamaan työllisyyttä.

Kyllä niitä onnistumisiakin on. Palkataan suomalaiseen yliopistoon professoriksi intialainen herrasmies. Luonnollisesti hän palkkaa tiimikseen lähes pelkästään intialaisia tutkijoita, vaikka suomalaisiakin löytyisi. Hyvin meni, vai menikö? Toki ihan oikeitakin onnistumisia löytyy, mutta voisi mielellään löytyä nykyistä enemmänkin. Millä keinoilla siis saisimme suomeen oikeasti lisää huippuosaajia? Suomen vetovoimatekijöitä ovat lähinnä turvallisuus sekä halvat ja hyvin toimivat peruspalvelut, ennen kaikkea päivähoito, koulutus ja terveydenhoito. Hallituksemme toimien ansiosta Suomeen on kuitenkin tuotu terrorismia ja gettoutuvia asuinalueita.

Peruspalvelut eivät tule kestämään kasvavaa työttömien ulkomaalaisten määrää, ja uuden aallon saapuminen on lähinnä ajan kysymys. Pelkästään Nigeriasta löytyy 17 miljoonaa ihmistä, jotka aikovat muuttaa Eurooppaan viiden vuoden sisällä. Siis yhdestä maasta! Voitte vain kuvitella, millaisiin lukuihin päästään, jos sama tutkimus tehtäisiin kaikissa maailman ylikansoitetuissa maissa! Siitä riittää Suomeenkin tulijoita. Suomalaisten ainoa mahdollisuus houkutella todellisia huippu/moniosaajia on pitää kiinni suomalaisuudesta. Maahanmuuttaja voi tuoda uutta virtaa ja tuottavuutta Suomen taloudelle ainoastaan, jos hän on kykeneväinen omaksumaan suomalaisen elämäntavan. Yritykset voivat auttaa tässä tarjoamalla työntekijöilleen apua joidenkin käytännön asioiden hoitamiseen. Esimerkiksi yliopistot tarjoavat jo uusille saapujille opastusta suomessa elämiseen, mutta jos suomalainen ruoka ei kelpaa eikä naisia voi kätellä, ollaan auttamattomasti liian kaukana meidän elämäntavastamme, jotta tuottava toiminta Suomessa onnistuisi pitkällä tähtäimellä.

Sananvapaudesta

Sananvapaus on aikanaan koettu vapaan ja sivistyneen yhteiskunnan merkiksi. Nykyään suvaitsevaiston kahmiessa itselleen valtaa ympäri läntistä maailmaa on sen arvostamista ja puolustamista alettu pitää merkkinä äärioikeistolaisuudesta. Syntinä, johon lankeavat vain rasistit ja fasistit. Aivan, tässä nykyisessä ylösalaisin-maailmassa sananvapaudesta on tullut fasismia. Tämän päivän politiikassa sananvapaus on se viimeinen puolustusasema, josta on pidettävä kiinni kaikin keinoin. Kun me sen menetämme, ei paluuta vapaaseen yhteiskuntaa enää ole, ainakaan rauhanomaisin keinoin.

Suomessahan ei ole pitkään aikaan – jos koskaan – ollut täyttä sananvapautta. Toki saat ilmaista itseäsi käyttäen monimuotoisia nykyajan mediakanavia, mutta jos poikkeat hyväksytyltä polulta, kolkuttelevat poliisit ovellasi. Suorien uhkausten tai kehotusten lain rikkomiseen kuuluukin luonnollisesti olla kiellettyjä, mutta todelliseen sananvapauteen kuuluu myös oikeus kritisoida vapaasti niin poliittisia ja uskonnollisia ideologioita kuin julkisuuden henkilöitäkin. Mikä tärkeintä, faktojen mainitseminen ei koskaan saisi olla kiellettyä. Tämä ei kuitenkaan päde enää Suomessa. Meillä saa vapaasti haukkua suomalaisia ja kristittyjä mutta ulkomaalaiset ja islam ovat suojattu ryhmä, joista ei saa kertoa edes faktoja ilman pelkoa oikeustoimista. Perussuomalaisia uhkaa tuomio, jos he kertovat rehellisesti Eurooppaan valuvan maahanmuuttoaallon mukanaan tuomista ongelmista, mutta virhervasemmisto saa surutta kehoitta kansalaisia toimiin poliisia vastaan. Oikeudet eivät taida Suomessa olla kaikille samat.

Rajattu sananvapaus näkyy yhteiskunnassamme laajasti. Tiedotusvälineet luovat väärää kuvaa todellisuudesta, kun ne jättävät mainitsematta, että jonkun rikoksen takana on ollut maahanmuuttaja. Mikä vielä pahempaa, media kuvailee Afrikasta tai Lähi-Idästä kotoisin olevaa henkilöä esimerkiksi haagalaiseksi. Poliisit eivät voi antaa epäillyistä henkilöistä selkeitä tuntomerkkejä, koska pelkäävät leimautuvansa rasistiksi. Lapsille ei voi kertoa, että olisi turvallista ja järkevää vältellä maahanmuuttajamiehiä. Kriittisesti asioihin suhtautuvat poliitikot varovat koko ajan sanojaan, koska pelkäävät rikkovansa lakia.  Tätä tekstiä kirjoittaessani olen miettinyt monta lausetta uudelleen, jotta saisin viestini perille ilman oikeustoimia minua vastaan.

Sananvapauden viholliseksi on luotu käsite vihapuhe. Sen ainoa todellinen tarkoitus on vaientaa kaikki, jotka ovat eri mieltä Suomen nykyisestä suunnasta. On kyse sitten arvoista, faktoista tai konkreettisten poliittisten toimenpiteiden esiintuomisesta, voidaan puhuja yrittää vaientaa tuomitsemalla puhe vihapuheeksi. Parhaillaan puhutaan paljon vihapuheen kriminalisoimisesta. Koska koko käsite on hyvin epämääräisesti määritelty, voitaisiin tällä perusteella vangita kaikki poliittiset toisinajattelijat ja murskata lopullisesti suomalaisen sananvapauden rippeet. Henkilökohtaisesti toivoisin, että poliittiset vastapuoleni kertoisivat tavoitteistaan ja mielipiteistään mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti. Typerät, epäeettiset ja yhteiskunnan kannalta tuhoisat ideat on helppo tuhota avoimessa keskustelussa. Uskallatko sinä äänestää omien etujesi ja oikeuksiesi puolesta? Uskallatko äänestää Perussuomalaisia?

Päättäjien moraalinen vastuu

Vastuu on mielenkiintoinen, ja aina ajankohtainen käsite. Ihmiset ovat luultavasti pohtineet vastuun olemusta koko niin sanotun sivistyneisyytensä ajan. Esimerkiksi kristinuskolle vastuun kysymys on yksi suurimmista kompastuskivistä; Jos Jumala on kaikkitietävä ja kaikkivoipa, onko hän myös vastuussa kaikesta, mitä maapallolla tapahtuu. Perusajatus vastuusta lienee se, että henkilö, joka voi vaikuttaa toimintaansa ja on tietoinen toimintansa lopputuloksesta, on vastuussa toimintansa seurauksista.

Vastuun käsitettä voi toki määritellä eri tavoilla. Eräs toimiva tapa on jakaa vastuu lailliseen ja moraaliseen vastuuseen. Laillisessa vastuussa kyse on lähinnä siitä, kenellä on voimakeinot langettaa muille rangaistuksia. Suomessa lailliseen vastuuseen sanomisistaan joutuu lähinnä, jos sattuu olemaan poliittisen vallan väärällä puolella. Tämä näkyy hienosti siinä, että tiettyjen henkilöiden suusta kuullut faktat johtavat tuomioihin esimerkiksi kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Samaan aikaan toiset voivat yllyttää ihmisiä väkivaltaan niin yksilöitä, yhteisöjä kuin yhteiskuntaakin vastaan ilman seurauksia.

Moraalinen vastuu on siinä mielessä mielenkiintoisempi käsite, että se ei ole riippuvainen voimakeinoista. Moraalisen vastuun tuomiot ovat erilaisia ja vielä arvaamattomampia kuin edellä mainitut lailliseen vastuuseen liittyvät tuomiot. Etenkin sosiaalisen median aikana kansa saattaa erittäin nopeasti tuomita yksittäisiä henkilöitä moraaliseen vastuuseen teoistaan. Lisäksi media voi voimallaan ohjata kansan moraalista tuomiota haluamaansa suuntaan. Tätä kautta medialla on myös valta vaikuttaa äänestyskäyttäytymiseen, jota kautta määritellään se, kuka on yhteiskunnassa vahvinten kiinni vallankahvassa. Tästä pääsenkin kirjoituksen olennaisimpaan kysymykseen, eli mikä on päättäjien moraalinen vastuu tekemistään päätöksistä.

Jotta tähän kysymykseen voidaan vastata, tulee meidän määritellä ne olosuhteet, joissa ihmiselle lankeaa vastuu teoistaan. Tärkeimmät mainitsinkin jo; vastuuseen tarvitaan tieto tekojen seurauksista, henkinen kyky ymmärtää seurauksia sekä kyky vaikuttaa omaan toimintaansa. Leikitellään ajatuksella vähän: Jos sinua käsketään käynnistämään laite, jonka toiminnasta sinulla ei ole tietoa, oletko moraalisessa vastuussa siitä, mitä laitteen käynnistämisestä seuraa? Entä jos tiedätkin laitteen käynnistämisestä syntyvän ketjureaktion, jonka seurauksena useita ihmisiä kuolee? Oletko silloin vastuussa? Entä miten on moraalisen vastuun laita, jos sinä itse oletkin se, joka antaa käskyn käynnistää tuo laite?

Poliitikoilla on, yleisesti ottaen mahdollisuus hankkia tietoa todennäköisistä seurauksista. Toivoisin myös, että heillä on henkinen kyky käsitellä saamaansa tietoa ja ymmärtää se todeksi. Heillä pitäisi myös olla vaikutusvaltaa siihen, millaisia päätöksiä he ajavat eteenpäin.

Entäpä sitten äänestäjät? Koskeeko moraalinen vastuu myös heitä? Jokaisella suomalaisella on mahdollisuus ottaa selvää siitä, minkälaista politiikkaa heidän äänestämänsä ja valituiksi tulleet ihmiset ajavat, ja minkälaisia seurauksia tällä politiikalla on. Tämä toki edellyttää pientä vaivannäköä, mutta näin maailma toimii. Emme varmaan katsoisi hyvällä myöskään äitiä, joka juottaisi lapselle myrkkyä, ja selittäisi asiaa sillä, ettei viitsinyt ottaa selvää mitä lapselle juotti. Lähtökohtaisesti äänestäjät ovat henkisesti kykeneviä aikuisia, joten sieltäkään ei löydy pakoreittiä pois moraalisesta vastuusta. Suomessa ei myöskään pakoteta ketään äänestämään tietyllä tavalla, joten valinnat ovat ihan äänestäjistä itsestään kiinni.

Olemme siis varmaan valmiita hyväksymään sen perusajatuksen, että poliitikko on moraalisessa vastuussa ajamansa politiikan seurauksista, ja äänestäjä on moraalisessa vastuussa äänestämänsä poliitikon saaman vaikutusvallan seurauksista. Tässä voivat sitten kaikki suvakkipoliitikkoja äänestäneet pohdiskella tekojaan. Vihervasemmistolaisen ja porvarien ajaman maahanmuuttopolitiikan suora seuraus on nimittäin se, että suomalaisia naisia ja lapsia joutuu maahanmuuttajien raiskaamiksi. Poliitikot ovat jopa itse myöntäneet, että riskit olivat tiedossa jo silloin, kun turvapaikanhakijat päästettiin maahan. Kuinka monta ylimääräistä raiskausta kyseiset poliitikot ovat valmiita hyväksymään? Ja ovatko he valmiita sanomaan tämän suoraan raiskatuille ja heidän vanhemmilleen? Seuraavaksi tuleekin hyvä kotiläksy meille kaikille. Katso itseäsi peiliin, ja mieti mistä kaikesta olet moraalisesti vastuussa, ja minkälaista politiikkaa ajaisit, jos ottaisit vastuun tosissasi.

Yhteisöllisyyttä myös suomalaisille

kirjoitti tänään 8.3. suomenruotsalaisten onnellisuudesta kohtalaisen osuvasti. Taloustutkimus on Ylen toimeksiannosta tutkinut suomalaisten pelkoja ja haaveita tuloksista on saatu vähemmän yllättävä lopputulos: yhteisöllisyys lisää ihmisen tyytyväisyyttä. Suomenruotsalaiset kokevat olevansa osa suurempaa kokonaisuutta. He ovat osa ryhmää, jolla on oma identiteetti, omat perinteet ja tavat ja joka toimii tiiviisti pienissä piireissä. Tässä ryhmässä pidetään huolta toisista ja luotetaan että toiset pitävät huolta myös sinusta. Kaikki ottavat osaa yhteisön toimintaan, koska osana ryhmää hyödyttää kaikki yhteinen hyöty myös sinua itseäsi. Vähemmistöaseman tuomat haitat ovat pienempiä kuin vahvan yhteisön tuoma hyöty. Suomenruotsalaiset ovat lisäksi sen verran keskittyneet omille alueillensa ja omiin kouluihinsa, että suuri osa heistä voi elää enemmistönä omalla pienellä alueellansa. Kuulostaa mukavalta, eikö? Miksi sitten suomen suomalaiset eivät ole niin onnellisia kuin suomenruotsalaiset?

Meillä Suomessa eri vähemmistöillä on oikeus omaan identiteettinsä. Romanit saavat olla romaneita ja noudattaa omia perinteitään, kuten myös saamelaiset. Maahamme muuttavat muslimit saavat säilyttää omat tapansa ja arvonsa, eikä niitä saa arvostella ilman, että olet yhtäkkiä syyllistynyt rikokseen nimeltään kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Entä sitten suomensuomalaisten laita? Siis sen ihmisryhmän, joille tämä Suomenmaa kuuluu. Sen valtaväestön, joka omalla sisukkuudellaan ja älyllään on tehnyt Suomesta sen maan, mikä se tänä päivänä on. Miten on heidän laitansa? Saavatko suomensuomalaiset säilyttää oman identiteettinsä? Vai pitääkö meidän vain hyväksyä monikulttuurisuus? Saammeko me pitää kiinni omista alueistamme ja elää niissä omiemme kanssa, juuri sillä tavalla kuin haluamme, ilman muiden häirintää? Emme taida saada. Jos suomensuomalainen ilmaisee kuuluvansa tähän ryhmään, on hän rasisti. Missään nimessä ei suomensuomalainen saisi ilmaista oikeuttaan omaan maahansa. Ei tietenkään! Suomensuomalaisten odotetaan luovuttavan kaikki se, minkä eteen isovanhempamme taistelivat ja tekivät työtä. Mukisematta, sanaakaan sanomatta, maahanmuuttajat tervetulleiksi toivottaen.

Jos suomensuomalaista kiinnostaa oma historia ja lasten tulevaisuus, on hän kamala nationalisti. Eihän meillä edes ole omaa kulttuuria, jos vihervasemmistolta kysyy. Meille suomensuomalaisille kerrotaan jatkuvasti, ettei meitä tulevaisuudessa ole enää olemassakaan, mutta samalla muistetaan kertoa myös, että sehän on vain hyvä asia. Meidät korvataan hieman ruskettuneemmalla ja eksoottisemmalla väellä, jolla on kuulemma mielenkiintoisempi ja merkittävämpi kulttuuri. Totta ainakin toinen puoli; tilastojen mukaan meidät suomalaiset ollaan korvaamassa uudella väellä, ellei radikaalia suunnanmuutosta tehdä ja nopeasti. Ensin vaihtuu väki pääkaupunkiseudulla ja muissa isoissa kaupungeissa. Vuoden 2040 Espoossa suomalaiset ovat jo vähemmistössä, myös ilman mitään suurempaa maahanmuuttoaaltoa. Mutta älkää pelätkö, muu maa seuraa kyllä pikkuhiljaa perässä. Kulttuurin mielenkiintoisuus ja merkittävyys onkin sitten mielipidekysymys.

Onneksi meillä on vielä oma kieli. Paitsi ei sitäkään ole voitu sallia meille ilman pientä härnäystä. Jokainen suomensuomalainen on pakotettu opettamaan vanhojen valloittajien kieltä, josta ei ole suurimmalle osalle edes mitään konkreettista hyötyä. En ole koskaan kuullut kenenkään antavan yhtäkään loogista argumenttia pakkoruotsin hyödyllisyydestä. Silti meitä edelleenkin kyykytetään opettelemaan ruotsia vain siksi, että voisimme jatkossakin palvella paremmin suomenruotsalaisia. Koska sitähän me olemme, heidän palvelijoitansa. Aikoinaan oma ruotsinopettajani kutsui suomenkielisiä vähempiarvoisiksi. No, nykyisinhän me suomenkieliset emme voi enää opiskella yliopistoissakaan omalla kielellämme. Jatkuvasti mennään enemmän siihen suuntaan, että korkeakoulut ovat ns. kansainvälisiä yhteisöjä, joissa suomalaisuudelle ei ole tilaa. Juuri tällä viikolla Helsingin Sanomissa kerrottiin, että yliopistot ovat kauhean rasistisia paikkoja ja siksi niiden päättäviin elimiin pitäisi palkata enemmän monikulttuurisia ihmisiä – siis palkata ihmisiä puhtaasti rodun perusteella. Kansainvälisyydessähän ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta tässä yhteydessä se tarkoittaa lähinnä sitä, että suomalaiset korvataan ulkomaalaisilla.

Voimmeko me siis oikeasti ihmetellä, että suomensuomalaiset ovat vähemmän tyytyväisiä kuin suomenruotsalaiset? Toisilla on oikeus omaan tilaan, identiteettiin ja kulttuuriin, toisilla ei. Ei tulevaisuutta, eikä oikeutta omaan historiaan ja perinteisiin. Ei mahdollisuutta yhteisöllisyyteen. Onko jollekulle vielä yllätys, että näissä olosuhteissa suomensuomalaiset nuoret voivat pahoin? Tai että he eivät koe yhteyttä omaan maahansa tai kansaansa? Eivätkä siten halua ottaa osaa yhteiskunnan toimintaan? Ei tämä tietenkään koske vielä kaikkia, mutta nykysuunnalla jokaisen suomensuomalaisen tulevaisuus tulee olemaan tämä, kunnes meidän on kadotettu kokonaan.

Nyt kun Ruotsi on poliittisilla päätöksillään onnistunut työntämään oman maansa tuhon partaalle, emmekä voi ottaa heistä enää positiivista mallia, voisimmeko me ottaa mallia suomenruotsalaisista? Pidettäisiin huolta siitä, että koko Suomi säilyisi suomalaisena, ja nostettaisiin oma identiteettimme etusijalle. Vaadittaisiin vierailijoita noudattamaan meidän sääntöjämme ja tapojamme. Eletään me suomalaiset keskenämme omissa yhteisöissämme ja tehdään sellaista politiikkaa, jossa Suomea rakennetaan suomalaisille ja jossa Suomen tulevaisuus kuuluu suomensuomalaisille lapsille. Jos tämä oikeus pitää suoda kaikille muille, eikö sen pitäisi koskea myös meitä suomalaisia?

Globaali vai paikallinen monikulttuurisuus

Monikulttuurisuus on hämmentävä käsite. Monikulttuurisuuteen viitataan usein jonain epämääräisenä ilmiönä, jolla on ainoastaan positiivisia vaikutuksia, ja jonka autuuden ainoastaan rasistit ja idiootit kyseenalaistavat. Koska yleisen käsityksen mukaan monikulttuurisuus on ainoastaan positiivinen asia, ei kukaan vaivaudu kertomaan, mikä siitä tekee niin hienoa. Koulussakin lapsille tyrkytetään monikulttuurisuuden ideologiaa, ilman minkäänlaisia perusteita. Mitä monikulttuurisuus siis antaa Suomelle, mitä me emme saisi ilman sitä?

Voisin toki kirjoittaa listan erilaisista negatiivisista asioista, joita monikulttuurisuus Suomessa aiheuttaa. Tämä olisi kuitenkin turhan kielteinen tapa käsitellä asiaa. Sen sijaan ajattelin tehdä monikulttuurisuuden käsitteestä helpommin ja selkeämmin hahmotettavan kokonaisuuden. Tämä voidaan aloittaa määrittelemällä käytettävät termit uudelleen. Sanoissa ja käsitteissä on se hauska puoli, että kuka tahansa voi niitä keksiä ja sen jälkeen olettaa, että kaikki tietävät mistä on kyse ja osaavat toimia sen mukaisesti. Hyvä esimerkki kyseisestä toiminnasta on vihapuhe – luodaan uusi, hyvin hankalasti määriteltävä käsite ja yritetään sitten tehdä tästä toiminnasta rangaistavaa. Luon siis monikulttuurisuuteen kaksi uutta käsitettä, jotka ovat globaali monikulttuurisuus ja paikallinen monikulttuurisuus.

Globaalissa monikulttuurisuudessa käsitellään maapalloa yhtenä kokonaisuutena. Tässä ideologiassa pyritään säilyttämään maapallon kulttuurien monipuolisuus mahdollisimman vahvana. Maapallon tasolla pienten vähemmistökulttuurien, kuten suomalaisen kulttuurin suojeleminen nousee ensisijaiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jos menen Kreikkaan, koen kreikkalaista kulttuuria, ja Somaliassa pääsen vastaavasti kokemaan somalialaista kulttuuria ja niin edelleen. Sen lisäksi, että tämä kulttuurien moninaisuuden säilyttäminen koskee ihmisten tapoja elää kansallisella tasolla, se voidaan laajentaa koskemaan myös hyvin paikallistaa tasoa. Helsinkiläinen kulttuuri eroaa monella tavalla tamperelaisesta kulttuurista ja Savossa on erilaiset tavat kuin Lapissa. Samalla nämä kaikki kuuluvat osana suomalaiseen kulttuuriin, joka vuorostaan on osa länsimaista kulttuuria.

Lyhyesti sanottuna globaali monikulttuurisuus perustuu kunnioitukseen. Me elämme omalla tavallamme ja te omallanne, emmekä puutu toistemme asioihin. Kaikilla on oma elintilansa ja samalla mahdollisuudet elää omalla tavallaan. Globaalissa monikulttuurisuudessa kansainvälisyys tarkoittaa kaupankäyntiä ja tiedonvaihtoa, ei elämäntapoihin ja perusarvoihin puuttumista.

Nykyisin pinnalla olevassa paikallisessa monikulttuurisuudessa paikallinen kulttuuri pyritään korvaamaan monikulttuurisuudella. Täydellisesti onnistuneessa paikallisessa monikulttuurisuudessa yhdestä kaupungista löytyy mahdollisimman paljon ihmisiä eri puolilta maailmaa. Monikulttuurisuutta ajava kaupunginjohtaja voi ylpeänä kertoa, että meidän kaupungistamme löytyy sataa eri kieltä äidinkielenään puhuvia ja edustetaan viittäkymmentä eri uskontoa. Tällaisessa yhteisössä ihmiset edustavat keskenään täysin erilaisia arvoja ja elämäntapoja.

Kiinalainen turisti, joka tulisi Helsinkiin ei kokisi enää suomalaista tai helsinkiläistä kulttuuria, vaan joka paikassa näkyisivät eri puolilta maailmaa tuodut tavat ja ihmiset. Torilla olisi todennäköisempää kuulla afrikkalaisia kieliä kuin suomea. Olisi helpompi löytää intialaista ruokaa tarjoava ravintola, kuin suomalaista ruokaa. Toki vastapainoksi suomalaisen, joka matkustaa Lähi-Itään, pitäisi löytää helposti sauna ja ruokakaupasta pitäisi löytää salmiakkia, ruisleipää ja mämmiä riippumatta siitä, missä päin maailmaa ollaan. Jostain syystä paikallista monikulttuurisuutta länsimaihin vimmalla tuovat suvakit eivät kuitenkaan vaadi samanlaista monikulttuurisuutta mihinkään muualle. Kukaan ei varmaankaan oleta todellisuudessa löytävänsä Kiinasta mämmiä, Keniasta saunaa tai naisten saavan kulkea Saudi-Arabiassa rauhassa ilman huntua.

Länsimaiden ihannoimassa monikulttuurisuudessa eli edellä esitetyssä paikallisessa monikulttuurisuudessa on yksi suuri ongelma. Se on itseään tuhoava järjestelmä. Kun pienelle alueelle otetaan paljon eri kulttuureita edustajineen, ainoastaan kaikkein aggressiivisin ja levittäytymishaluisin kulttuuri selviytyy. Passiiviset kulttuurit, kuten suomalainen kulttuuri pyrkivät myötäelämään muiden kanssa. Suvaitsevaisuuden nimissä ne tekevät myönnytyksiä aggressiivisille kulttuureille, kunnes omasta kulttuurista ei ole enää mitään jäljellä. Passiivisille kulttuureille on ominaista itsensä vähättely ja paikallaan pysyminen. Kahden aggressiivisen kulttuurin kohdatessa syttyy sota. Molemmat kokevat olevansa jumalan lahja maailmalle, ja näitä kulttuureita tulee, vaikka sitten jumalan nimissä, levittää madollisimman laajalle.

Kauhuskenaariossa paikallinen monikulttuurisuus johtaa pitkän päälle globaaliin mono- eli yksikulttuurisuuteen, kun jäljellä on ainoastaan kaikkein vahvin ja aggressiivisin kulttuuri. Tämä voi tapahtua myös hissukseen, passiivisesti, kun monimuotoinen ihmiskirjo eri rotuja ja kulttuureita on sekoittunut täysin, ja jäljellä on ainoastaan yhdenlaisia ihmisiä, kuluttajia. Kaikki ovat samaa harmaata massaa. Luulenpa, että tämä onkin yksi syy paikallisen monikulttuurisuuden tavoitteluun. Kriminalisoimalla vihapuhe rajoitetaan kaikenlainen ilmaisu minimiin ja sanavapaus riistetään pois. Pikkuhiljaa kulttuurit katoavat pois ja ainoaksi tavaksi ilmaista itseään ja kuulumista osaksi ryhmää, jää kuluttaminen

Itse pyrin parhaani mukaan taistelemaan suomalaisen kielen ja kulttuurin puolesta, ja samalla globaalin monikulttuurisuuden puolesta. Ulkomaille matkustaessani en halua puhua suomea, tai syödä makaronilaatikkoa, vaan toivon voivani nauttia paikallisesta kulttuurista ja ruoasta. Minulle se, että lapseni luokalla puhutaan kymmentä eri kieltä kotikielenä, ei ole itseisarvo. Sen sijaan toivon, että tulevat lapsenlapseni voivat opiskella Suomessa suomenkielellä ja ymmärtävät vielä mitä suomalaisuus tarkoittaa.