Moniosaajia Suomeen

Suomen nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa perustellaan usein sillä, että Suomi tarvitsee lisää työvoimaa, eikä osaavia työntekijöitä löydy Suomesta. Keinoina tähän tarjotaan avointa rajaa, pakolaiskiintiön kasvattamista sekä tarveharkinnan poistamista.

Tarveharkinta ei kuitenkaan kosketa nykyiselläänkään korkeakoulutettuja, jotka ansaitsevat keskinkertaista palkkaa. Näitä ihmisiä rekrytoitaessa ei tarvitse välittää kansallisuuksista, ja yritys saa vapaasti palkata vaikka intialaisen osaajan sen suomalaisen työttömän sijaan niin halutessaan. Sen sijaan tarveharkinta koskee vähemmän koulutusta vaativia matalamman palkkatason töitä, joiden tekijöitä Suomesta löytyy työttöminä aivan tarpeeksi. Tästä tarveharkinnasta halutaan siis eroon. Miksikö? Siksi, että näin saadaan tallottua palkat ja työehdot ylitarjonnan edessä sellaiseen kuoppaan, ettei perhettä elättävä suomalainen enää voi ottaa tällaisia töitä vastaan turvautumatta samalla valtion tukiin. Tämä kuvio on tapahtunut jo monissa ammateissa, kuten bussinkuljettajissa ja siivoajissa. Lähiaikoina on puhuttu paljon Suomen kokkipulasta. Toisaalta ammattikokkeja on työttöminä runsain mitoin. Nykyisin tämän työntekijöiden ja työpaikkojen kohtaamisongelman syitä etsitään kaikkialta paitsi palkasta ja työoloista. Olisikohan mahdollista, että ne työttömät kokit saataisiin töihin, jos palkalla pystyisi elättämään itsensä ja perheensä? Veikkaanpa, että harva suomalainen oikeasti nauttii työttömänä ja toimettomana olemisesta, vaan syy löytyy yleensä siitä, että tarjotulla palkalla ei yksinkertaisesti pysty elättämään itseään. Ratkaisuna tähän ei kuitenkaan nähdä palkkojen ja työolojen parantamista, vaan halvemman työvoiman tuomisen ulkomailta. Näitä työperäisiä maahanmuuttajia Suomen valtio sitten tukee erilaisilla tulonsiirroilla ja yritykset käärivät voitot.

Entä sitten se Afrikasta ja Lähi-idästä saapuva täysin kouluttamaton joukko, joka ei ymmärrä paikallista kieltä tai kulttuuria, eikä välttämättä edes halua sitä oppia? Haittamaahanmuuton työttömyystilastot ovat karua luettavaa. Tutkitusti ensimmäisen polven maahanmuuttajat työllistyvät erittäin huonosti. Somalialaisten ja irakilaisten työllisyysaste on tilastoista riippuen noin 25 % luokkaa, kun Suomessa kovasti pyritään tavoittelemaan 75 % työllisyysastetta. Vielä 20 vuoden maassaolon jälkeenkin työllisyysaste näiden kansanryhmien osalta on 37 % ja 43 %. Pahinta lisäksi on se, että jopa toisen polven maahanmuuttajat, eli suomessa syntyneet lapset, pärjäävät koulussa ja työllistyvät huonosti verrattuna kantaväestöön.

Toki meille saapuu ihmisiä myös työn perässä. Nämä ihmiset tulevat siis Suomeen saatuaan täältä työpaikan ja ovat siten luonnollisesti 100% työssä saapuessaan maahan. Kuitenkin ikävä totuus on se, että noin neljän vuoden kuluttua Suomeen tulosta tilastot osoittavat heidän työllisyysasteensa pudonneen alemmas kuin suomalaisten. Tämä putoaminen jatkuu, kunnes lopulta jää noin 20-30 % suomalaisten työllisyysastetta alemmalle tasolle. Ja nämä ovat siis niitä ihmisiä, jotka on tuotu Suomeen nimenomaan parantamaan työllisyyttä.

Kyllä niitä onnistumisiakin on. Palkataan suomalaiseen yliopistoon professoriksi intialainen herrasmies. Luonnollisesti hän palkkaa tiimikseen lähes pelkästään intialaisia tutkijoita, vaikka suomalaisiakin löytyisi. Hyvin meni, vai menikö? Toki ihan oikeitakin onnistumisia löytyy, mutta voisi mielellään löytyä nykyistä enemmänkin. Millä keinoilla siis saisimme suomeen oikeasti lisää huippuosaajia? Suomen vetovoimatekijöitä ovat lähinnä turvallisuus sekä halvat ja hyvin toimivat peruspalvelut, ennen kaikkea päivähoito, koulutus ja terveydenhoito. Hallituksemme toimien ansiosta Suomeen on kuitenkin tuotu terrorismia ja gettoutuvia asuinalueita.

Peruspalvelut eivät tule kestämään kasvavaa työttömien ulkomaalaisten määrää, ja uuden aallon saapuminen on lähinnä ajan kysymys. Pelkästään Nigeriasta löytyy 17 miljoonaa ihmistä, jotka aikovat muuttaa Eurooppaan viiden vuoden sisällä. Siis yhdestä maasta! Voitte vain kuvitella, millaisiin lukuihin päästään, jos sama tutkimus tehtäisiin kaikissa maailman ylikansoitetuissa maissa! Siitä riittää Suomeenkin tulijoita. Suomalaisten ainoa mahdollisuus houkutella todellisia huippu/moniosaajia on pitää kiinni suomalaisuudesta. Maahanmuuttaja voi tuoda uutta virtaa ja tuottavuutta Suomen taloudelle ainoastaan, jos hän on kykeneväinen omaksumaan suomalaisen elämäntavan. Yritykset voivat auttaa tässä tarjoamalla työntekijöilleen apua joidenkin käytännön asioiden hoitamiseen. Esimerkiksi yliopistot tarjoavat jo uusille saapujille opastusta suomessa elämiseen, mutta jos suomalainen ruoka ei kelpaa eikä naisia voi kätellä, ollaan auttamattomasti liian kaukana meidän elämäntavastamme, jotta tuottava toiminta Suomessa onnistuisi pitkällä tähtäimellä.

Sananvapaudesta

Sananvapaus on aikanaan koettu vapaan ja sivistyneen yhteiskunnan merkiksi. Nykyään suvaitsevaiston kahmiessa itselleen valtaa ympäri läntistä maailmaa on sen arvostamista ja puolustamista alettu pitää merkkinä äärioikeistolaisuudesta. Syntinä, johon lankeavat vain rasistit ja fasistit. Aivan, tässä nykyisessä ylösalaisin-maailmassa sananvapaudesta on tullut fasismia. Tämän päivän politiikassa sananvapaus on se viimeinen puolustusasema, josta on pidettävä kiinni kaikin keinoin. Kun me sen menetämme, ei paluuta vapaaseen yhteiskuntaa enää ole, ainakaan rauhanomaisin keinoin.

Suomessahan ei ole pitkään aikaan – jos koskaan – ollut täyttä sananvapautta. Toki saat ilmaista itseäsi käyttäen monimuotoisia nykyajan mediakanavia, mutta jos poikkeat hyväksytyltä polulta, kolkuttelevat poliisit ovellasi. Suorien uhkausten tai kehotusten lain rikkomiseen kuuluukin luonnollisesti olla kiellettyjä, mutta todelliseen sananvapauteen kuuluu myös oikeus kritisoida vapaasti niin poliittisia ja uskonnollisia ideologioita kuin julkisuuden henkilöitäkin. Mikä tärkeintä, faktojen mainitseminen ei koskaan saisi olla kiellettyä. Tämä ei kuitenkaan päde enää Suomessa. Meillä saa vapaasti haukkua suomalaisia ja kristittyjä mutta ulkomaalaiset ja islam ovat suojattu ryhmä, joista ei saa kertoa edes faktoja ilman pelkoa oikeustoimista. Perussuomalaisia uhkaa tuomio, jos he kertovat rehellisesti Eurooppaan valuvan maahanmuuttoaallon mukanaan tuomista ongelmista, mutta virhervasemmisto saa surutta kehoitta kansalaisia toimiin poliisia vastaan. Oikeudet eivät taida Suomessa olla kaikille samat.

Rajattu sananvapaus näkyy yhteiskunnassamme laajasti. Tiedotusvälineet luovat väärää kuvaa todellisuudesta, kun ne jättävät mainitsematta, että jonkun rikoksen takana on ollut maahanmuuttaja. Mikä vielä pahempaa, media kuvailee Afrikasta tai Lähi-Idästä kotoisin olevaa henkilöä esimerkiksi haagalaiseksi. Poliisit eivät voi antaa epäillyistä henkilöistä selkeitä tuntomerkkejä, koska pelkäävät leimautuvansa rasistiksi. Lapsille ei voi kertoa, että olisi turvallista ja järkevää vältellä maahanmuuttajamiehiä. Kriittisesti asioihin suhtautuvat poliitikot varovat koko ajan sanojaan, koska pelkäävät rikkovansa lakia.  Tätä tekstiä kirjoittaessani olen miettinyt monta lausetta uudelleen, jotta saisin viestini perille ilman oikeustoimia minua vastaan.

Sananvapauden viholliseksi on luotu käsite vihapuhe. Sen ainoa todellinen tarkoitus on vaientaa kaikki, jotka ovat eri mieltä Suomen nykyisestä suunnasta. On kyse sitten arvoista, faktoista tai konkreettisten poliittisten toimenpiteiden esiintuomisesta, voidaan puhuja yrittää vaientaa tuomitsemalla puhe vihapuheeksi. Parhaillaan puhutaan paljon vihapuheen kriminalisoimisesta. Koska koko käsite on hyvin epämääräisesti määritelty, voitaisiin tällä perusteella vangita kaikki poliittiset toisinajattelijat ja murskata lopullisesti suomalaisen sananvapauden rippeet. Henkilökohtaisesti toivoisin, että poliittiset vastapuoleni kertoisivat tavoitteistaan ja mielipiteistään mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti. Typerät, epäeettiset ja yhteiskunnan kannalta tuhoisat ideat on helppo tuhota avoimessa keskustelussa. Uskallatko sinä äänestää omien etujesi ja oikeuksiesi puolesta? Uskallatko äänestää Perussuomalaisia?

Päättäjien moraalinen vastuu

Vastuu on mielenkiintoinen, ja aina ajankohtainen käsite. Ihmiset ovat luultavasti pohtineet vastuun olemusta koko niin sanotun sivistyneisyytensä ajan. Esimerkiksi kristinuskolle vastuun kysymys on yksi suurimmista kompastuskivistä; Jos Jumala on kaikkitietävä ja kaikkivoipa, onko hän myös vastuussa kaikesta, mitä maapallolla tapahtuu. Perusajatus vastuusta lienee se, että henkilö, joka voi vaikuttaa toimintaansa ja on tietoinen toimintansa lopputuloksesta, on vastuussa toimintansa seurauksista.

Vastuun käsitettä voi toki määritellä eri tavoilla. Eräs toimiva tapa on jakaa vastuu lailliseen ja moraaliseen vastuuseen. Laillisessa vastuussa kyse on lähinnä siitä, kenellä on voimakeinot langettaa muille rangaistuksia. Suomessa lailliseen vastuuseen sanomisistaan joutuu lähinnä, jos sattuu olemaan poliittisen vallan väärällä puolella. Tämä näkyy hienosti siinä, että tiettyjen henkilöiden suusta kuullut faktat johtavat tuomioihin esimerkiksi kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Samaan aikaan toiset voivat yllyttää ihmisiä väkivaltaan niin yksilöitä, yhteisöjä kuin yhteiskuntaakin vastaan ilman seurauksia.

Moraalinen vastuu on siinä mielessä mielenkiintoisempi käsite, että se ei ole riippuvainen voimakeinoista. Moraalisen vastuun tuomiot ovat erilaisia ja vielä arvaamattomampia kuin edellä mainitut lailliseen vastuuseen liittyvät tuomiot. Etenkin sosiaalisen median aikana kansa saattaa erittäin nopeasti tuomita yksittäisiä henkilöitä moraaliseen vastuuseen teoistaan. Lisäksi media voi voimallaan ohjata kansan moraalista tuomiota haluamaansa suuntaan. Tätä kautta medialla on myös valta vaikuttaa äänestyskäyttäytymiseen, jota kautta määritellään se, kuka on yhteiskunnassa vahvinten kiinni vallankahvassa. Tästä pääsenkin kirjoituksen olennaisimpaan kysymykseen, eli mikä on päättäjien moraalinen vastuu tekemistään päätöksistä.

Jotta tähän kysymykseen voidaan vastata, tulee meidän määritellä ne olosuhteet, joissa ihmiselle lankeaa vastuu teoistaan. Tärkeimmät mainitsinkin jo; vastuuseen tarvitaan tieto tekojen seurauksista, henkinen kyky ymmärtää seurauksia sekä kyky vaikuttaa omaan toimintaansa. Leikitellään ajatuksella vähän: Jos sinua käsketään käynnistämään laite, jonka toiminnasta sinulla ei ole tietoa, oletko moraalisessa vastuussa siitä, mitä laitteen käynnistämisestä seuraa? Entä jos tiedätkin laitteen käynnistämisestä syntyvän ketjureaktion, jonka seurauksena useita ihmisiä kuolee? Oletko silloin vastuussa? Entä miten on moraalisen vastuun laita, jos sinä itse oletkin se, joka antaa käskyn käynnistää tuo laite?

Poliitikoilla on, yleisesti ottaen mahdollisuus hankkia tietoa todennäköisistä seurauksista. Toivoisin myös, että heillä on henkinen kyky käsitellä saamaansa tietoa ja ymmärtää se todeksi. Heillä pitäisi myös olla vaikutusvaltaa siihen, millaisia päätöksiä he ajavat eteenpäin.

Entäpä sitten äänestäjät? Koskeeko moraalinen vastuu myös heitä? Jokaisella suomalaisella on mahdollisuus ottaa selvää siitä, minkälaista politiikkaa heidän äänestämänsä ja valituiksi tulleet ihmiset ajavat, ja minkälaisia seurauksia tällä politiikalla on. Tämä toki edellyttää pientä vaivannäköä, mutta näin maailma toimii. Emme varmaan katsoisi hyvällä myöskään äitiä, joka juottaisi lapselle myrkkyä, ja selittäisi asiaa sillä, ettei viitsinyt ottaa selvää mitä lapselle juotti. Lähtökohtaisesti äänestäjät ovat henkisesti kykeneviä aikuisia, joten sieltäkään ei löydy pakoreittiä pois moraalisesta vastuusta. Suomessa ei myöskään pakoteta ketään äänestämään tietyllä tavalla, joten valinnat ovat ihan äänestäjistä itsestään kiinni.

Olemme siis varmaan valmiita hyväksymään sen perusajatuksen, että poliitikko on moraalisessa vastuussa ajamansa politiikan seurauksista, ja äänestäjä on moraalisessa vastuussa äänestämänsä poliitikon saaman vaikutusvallan seurauksista. Tässä voivat sitten kaikki suvakkipoliitikkoja äänestäneet pohdiskella tekojaan. Vihervasemmistolaisen ja porvarien ajaman maahanmuuttopolitiikan suora seuraus on nimittäin se, että suomalaisia naisia ja lapsia joutuu maahanmuuttajien raiskaamiksi. Poliitikot ovat jopa itse myöntäneet, että riskit olivat tiedossa jo silloin, kun turvapaikanhakijat päästettiin maahan. Kuinka monta ylimääräistä raiskausta kyseiset poliitikot ovat valmiita hyväksymään? Ja ovatko he valmiita sanomaan tämän suoraan raiskatuille ja heidän vanhemmilleen? Seuraavaksi tuleekin hyvä kotiläksy meille kaikille. Katso itseäsi peiliin, ja mieti mistä kaikesta olet moraalisesti vastuussa, ja minkälaista politiikkaa ajaisit, jos ottaisit vastuun tosissasi.

Yhteisöllisyyttä myös suomalaisille

kirjoitti tänään 8.3. suomenruotsalaisten onnellisuudesta kohtalaisen osuvasti. Taloustutkimus on Ylen toimeksiannosta tutkinut suomalaisten pelkoja ja haaveita tuloksista on saatu vähemmän yllättävä lopputulos: yhteisöllisyys lisää ihmisen tyytyväisyyttä. Suomenruotsalaiset kokevat olevansa osa suurempaa kokonaisuutta. He ovat osa ryhmää, jolla on oma identiteetti, omat perinteet ja tavat ja joka toimii tiiviisti pienissä piireissä. Tässä ryhmässä pidetään huolta toisista ja luotetaan että toiset pitävät huolta myös sinusta. Kaikki ottavat osaa yhteisön toimintaan, koska osana ryhmää hyödyttää kaikki yhteinen hyöty myös sinua itseäsi. Vähemmistöaseman tuomat haitat ovat pienempiä kuin vahvan yhteisön tuoma hyöty. Suomenruotsalaiset ovat lisäksi sen verran keskittyneet omille alueillensa ja omiin kouluihinsa, että suuri osa heistä voi elää enemmistönä omalla pienellä alueellansa. Kuulostaa mukavalta, eikö? Miksi sitten suomen suomalaiset eivät ole niin onnellisia kuin suomenruotsalaiset?

Meillä Suomessa eri vähemmistöillä on oikeus omaan identiteettinsä. Romanit saavat olla romaneita ja noudattaa omia perinteitään, kuten myös saamelaiset. Maahamme muuttavat muslimit saavat säilyttää omat tapansa ja arvonsa, eikä niitä saa arvostella ilman, että olet yhtäkkiä syyllistynyt rikokseen nimeltään kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Entä sitten suomensuomalaisten laita? Siis sen ihmisryhmän, joille tämä Suomenmaa kuuluu. Sen valtaväestön, joka omalla sisukkuudellaan ja älyllään on tehnyt Suomesta sen maan, mikä se tänä päivänä on. Miten on heidän laitansa? Saavatko suomensuomalaiset säilyttää oman identiteettinsä? Vai pitääkö meidän vain hyväksyä monikulttuurisuus? Saammeko me pitää kiinni omista alueistamme ja elää niissä omiemme kanssa, juuri sillä tavalla kuin haluamme, ilman muiden häirintää? Emme taida saada. Jos suomensuomalainen ilmaisee kuuluvansa tähän ryhmään, on hän rasisti. Missään nimessä ei suomensuomalainen saisi ilmaista oikeuttaan omaan maahansa. Ei tietenkään! Suomensuomalaisten odotetaan luovuttavan kaikki se, minkä eteen isovanhempamme taistelivat ja tekivät työtä. Mukisematta, sanaakaan sanomatta, maahanmuuttajat tervetulleiksi toivottaen.

Jos suomensuomalaista kiinnostaa oma historia ja lasten tulevaisuus, on hän kamala nationalisti. Eihän meillä edes ole omaa kulttuuria, jos vihervasemmistolta kysyy. Meille suomensuomalaisille kerrotaan jatkuvasti, ettei meitä tulevaisuudessa ole enää olemassakaan, mutta samalla muistetaan kertoa myös, että sehän on vain hyvä asia. Meidät korvataan hieman ruskettuneemmalla ja eksoottisemmalla väellä, jolla on kuulemma mielenkiintoisempi ja merkittävämpi kulttuuri. Totta ainakin toinen puoli; tilastojen mukaan meidät suomalaiset ollaan korvaamassa uudella väellä, ellei radikaalia suunnanmuutosta tehdä ja nopeasti. Ensin vaihtuu väki pääkaupunkiseudulla ja muissa isoissa kaupungeissa. Vuoden 2040 Espoossa suomalaiset ovat jo vähemmistössä, myös ilman mitään suurempaa maahanmuuttoaaltoa. Mutta älkää pelätkö, muu maa seuraa kyllä pikkuhiljaa perässä. Kulttuurin mielenkiintoisuus ja merkittävyys onkin sitten mielipidekysymys.

Onneksi meillä on vielä oma kieli. Paitsi ei sitäkään ole voitu sallia meille ilman pientä härnäystä. Jokainen suomensuomalainen on pakotettu opettamaan vanhojen valloittajien kieltä, josta ei ole suurimmalle osalle edes mitään konkreettista hyötyä. En ole koskaan kuullut kenenkään antavan yhtäkään loogista argumenttia pakkoruotsin hyödyllisyydestä. Silti meitä edelleenkin kyykytetään opettelemaan ruotsia vain siksi, että voisimme jatkossakin palvella paremmin suomenruotsalaisia. Koska sitähän me olemme, heidän palvelijoitansa. Aikoinaan oma ruotsinopettajani kutsui suomenkielisiä vähempiarvoisiksi. No, nykyisinhän me suomenkieliset emme voi enää opiskella yliopistoissakaan omalla kielellämme. Jatkuvasti mennään enemmän siihen suuntaan, että korkeakoulut ovat ns. kansainvälisiä yhteisöjä, joissa suomalaisuudelle ei ole tilaa. Juuri tällä viikolla Helsingin Sanomissa kerrottiin, että yliopistot ovat kauhean rasistisia paikkoja ja siksi niiden päättäviin elimiin pitäisi palkata enemmän monikulttuurisia ihmisiä – siis palkata ihmisiä puhtaasti rodun perusteella. Kansainvälisyydessähän ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta tässä yhteydessä se tarkoittaa lähinnä sitä, että suomalaiset korvataan ulkomaalaisilla.

Voimmeko me siis oikeasti ihmetellä, että suomensuomalaiset ovat vähemmän tyytyväisiä kuin suomenruotsalaiset? Toisilla on oikeus omaan tilaan, identiteettiin ja kulttuuriin, toisilla ei. Ei tulevaisuutta, eikä oikeutta omaan historiaan ja perinteisiin. Ei mahdollisuutta yhteisöllisyyteen. Onko jollekulle vielä yllätys, että näissä olosuhteissa suomensuomalaiset nuoret voivat pahoin? Tai että he eivät koe yhteyttä omaan maahansa tai kansaansa? Eivätkä siten halua ottaa osaa yhteiskunnan toimintaan? Ei tämä tietenkään koske vielä kaikkia, mutta nykysuunnalla jokaisen suomensuomalaisen tulevaisuus tulee olemaan tämä, kunnes meidän on kadotettu kokonaan.

Nyt kun Ruotsi on poliittisilla päätöksillään onnistunut työntämään oman maansa tuhon partaalle, emmekä voi ottaa heistä enää positiivista mallia, voisimmeko me ottaa mallia suomenruotsalaisista? Pidettäisiin huolta siitä, että koko Suomi säilyisi suomalaisena, ja nostettaisiin oma identiteettimme etusijalle. Vaadittaisiin vierailijoita noudattamaan meidän sääntöjämme ja tapojamme. Eletään me suomalaiset keskenämme omissa yhteisöissämme ja tehdään sellaista politiikkaa, jossa Suomea rakennetaan suomalaisille ja jossa Suomen tulevaisuus kuuluu suomensuomalaisille lapsille. Jos tämä oikeus pitää suoda kaikille muille, eikö sen pitäisi koskea myös meitä suomalaisia?

Globaali vai paikallinen monikulttuurisuus

Monikulttuurisuus on hämmentävä käsite. Monikulttuurisuuteen viitataan usein jonain epämääräisenä ilmiönä, jolla on ainoastaan positiivisia vaikutuksia, ja jonka autuuden ainoastaan rasistit ja idiootit kyseenalaistavat. Koska yleisen käsityksen mukaan monikulttuurisuus on ainoastaan positiivinen asia, ei kukaan vaivaudu kertomaan, mikä siitä tekee niin hienoa. Koulussakin lapsille tyrkytetään monikulttuurisuuden ideologiaa, ilman minkäänlaisia perusteita. Mitä monikulttuurisuus siis antaa Suomelle, mitä me emme saisi ilman sitä?

Voisin toki kirjoittaa listan erilaisista negatiivisista asioista, joita monikulttuurisuus Suomessa aiheuttaa. Tämä olisi kuitenkin turhan kielteinen tapa käsitellä asiaa. Sen sijaan ajattelin tehdä monikulttuurisuuden käsitteestä helpommin ja selkeämmin hahmotettavan kokonaisuuden. Tämä voidaan aloittaa määrittelemällä käytettävät termit uudelleen. Sanoissa ja käsitteissä on se hauska puoli, että kuka tahansa voi niitä keksiä ja sen jälkeen olettaa, että kaikki tietävät mistä on kyse ja osaavat toimia sen mukaisesti. Hyvä esimerkki kyseisestä toiminnasta on vihapuhe – luodaan uusi, hyvin hankalasti määriteltävä käsite ja yritetään sitten tehdä tästä toiminnasta rangaistavaa. Luon siis monikulttuurisuuteen kaksi uutta käsitettä, jotka ovat globaali monikulttuurisuus ja paikallinen monikulttuurisuus.

Globaalissa monikulttuurisuudessa käsitellään maapalloa yhtenä kokonaisuutena. Tässä ideologiassa pyritään säilyttämään maapallon kulttuurien monipuolisuus mahdollisimman vahvana. Maapallon tasolla pienten vähemmistökulttuurien, kuten suomalaisen kulttuurin suojeleminen nousee ensisijaiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jos menen Kreikkaan, koen kreikkalaista kulttuuria, ja Somaliassa pääsen vastaavasti kokemaan somalialaista kulttuuria ja niin edelleen. Sen lisäksi, että tämä kulttuurien moninaisuuden säilyttäminen koskee ihmisten tapoja elää kansallisella tasolla, se voidaan laajentaa koskemaan myös hyvin paikallistaa tasoa. Helsinkiläinen kulttuuri eroaa monella tavalla tamperelaisesta kulttuurista ja Savossa on erilaiset tavat kuin Lapissa. Samalla nämä kaikki kuuluvat osana suomalaiseen kulttuuriin, joka vuorostaan on osa länsimaista kulttuuria.

Lyhyesti sanottuna globaali monikulttuurisuus perustuu kunnioitukseen. Me elämme omalla tavallamme ja te omallanne, emmekä puutu toistemme asioihin. Kaikilla on oma elintilansa ja samalla mahdollisuudet elää omalla tavallaan. Globaalissa monikulttuurisuudessa kansainvälisyys tarkoittaa kaupankäyntiä ja tiedonvaihtoa, ei elämäntapoihin ja perusarvoihin puuttumista.

Nykyisin pinnalla olevassa paikallisessa monikulttuurisuudessa paikallinen kulttuuri pyritään korvaamaan monikulttuurisuudella. Täydellisesti onnistuneessa paikallisessa monikulttuurisuudessa yhdestä kaupungista löytyy mahdollisimman paljon ihmisiä eri puolilta maailmaa. Monikulttuurisuutta ajava kaupunginjohtaja voi ylpeänä kertoa, että meidän kaupungistamme löytyy sataa eri kieltä äidinkielenään puhuvia ja edustetaan viittäkymmentä eri uskontoa. Tällaisessa yhteisössä ihmiset edustavat keskenään täysin erilaisia arvoja ja elämäntapoja.

Kiinalainen turisti, joka tulisi Helsinkiin ei kokisi enää suomalaista tai helsinkiläistä kulttuuria, vaan joka paikassa näkyisivät eri puolilta maailmaa tuodut tavat ja ihmiset. Torilla olisi todennäköisempää kuulla afrikkalaisia kieliä kuin suomea. Olisi helpompi löytää intialaista ruokaa tarjoava ravintola, kuin suomalaista ruokaa. Toki vastapainoksi suomalaisen, joka matkustaa Lähi-Itään, pitäisi löytää helposti sauna ja ruokakaupasta pitäisi löytää salmiakkia, ruisleipää ja mämmiä riippumatta siitä, missä päin maailmaa ollaan. Jostain syystä paikallista monikulttuurisuutta länsimaihin vimmalla tuovat suvakit eivät kuitenkaan vaadi samanlaista monikulttuurisuutta mihinkään muualle. Kukaan ei varmaankaan oleta todellisuudessa löytävänsä Kiinasta mämmiä, Keniasta saunaa tai naisten saavan kulkea Saudi-Arabiassa rauhassa ilman huntua.

Länsimaiden ihannoimassa monikulttuurisuudessa eli edellä esitetyssä paikallisessa monikulttuurisuudessa on yksi suuri ongelma. Se on itseään tuhoava järjestelmä. Kun pienelle alueelle otetaan paljon eri kulttuureita edustajineen, ainoastaan kaikkein aggressiivisin ja levittäytymishaluisin kulttuuri selviytyy. Passiiviset kulttuurit, kuten suomalainen kulttuuri pyrkivät myötäelämään muiden kanssa. Suvaitsevaisuuden nimissä ne tekevät myönnytyksiä aggressiivisille kulttuureille, kunnes omasta kulttuurista ei ole enää mitään jäljellä. Passiivisille kulttuureille on ominaista itsensä vähättely ja paikallaan pysyminen. Kahden aggressiivisen kulttuurin kohdatessa syttyy sota. Molemmat kokevat olevansa jumalan lahja maailmalle, ja näitä kulttuureita tulee, vaikka sitten jumalan nimissä, levittää madollisimman laajalle.

Kauhuskenaariossa paikallinen monikulttuurisuus johtaa pitkän päälle globaaliin mono- eli yksikulttuurisuuteen, kun jäljellä on ainoastaan kaikkein vahvin ja aggressiivisin kulttuuri. Tämä voi tapahtua myös hissukseen, passiivisesti, kun monimuotoinen ihmiskirjo eri rotuja ja kulttuureita on sekoittunut täysin, ja jäljellä on ainoastaan yhdenlaisia ihmisiä, kuluttajia. Kaikki ovat samaa harmaata massaa. Luulenpa, että tämä onkin yksi syy paikallisen monikulttuurisuuden tavoitteluun. Kriminalisoimalla vihapuhe rajoitetaan kaikenlainen ilmaisu minimiin ja sanavapaus riistetään pois. Pikkuhiljaa kulttuurit katoavat pois ja ainoaksi tavaksi ilmaista itseään ja kuulumista osaksi ryhmää, jää kuluttaminen

Itse pyrin parhaani mukaan taistelemaan suomalaisen kielen ja kulttuurin puolesta, ja samalla globaalin monikulttuurisuuden puolesta. Ulkomaille matkustaessani en halua puhua suomea, tai syödä makaronilaatikkoa, vaan toivon voivani nauttia paikallisesta kulttuurista ja ruoasta. Minulle se, että lapseni luokalla puhutaan kymmentä eri kieltä kotikielenä, ei ole itseisarvo. Sen sijaan toivon, että tulevat lapsenlapseni voivat opiskella Suomessa suomenkielellä ja ymmärtävät vielä mitä suomalaisuus tarkoittaa.

Koulujen ongelmista

Yksi Suomen tärkeimmistä voimavaroista on hyvin koulutettu, osaava kansa. Me emme voi rehvastella valtavilla luonnonvaroillamme, joten meidän on keskityttävä siihen, että teemme hyvää laatua tehokkaasti ja luotettavasti. Pieni maa ei voi kilpailla volyymillä suurten maiden kanssa. Koska koulutettu kansa on meille niin tärkeä, on Suomen pidettävä huolta siitä, että koulumme säilyttävät korkean opetuksen tason riippumatta siitä, onko meneillään hyvä tai huono taloudellinen tilanne. Toisin sanoen, koulutuksen laadusta ei saa leikata.

Vaikka koulujemme taso on edelleen kansainvälisesti mitattuna hyvä, on suunta valitettavasti huolestuttava. Koulumme kohtaavat jatkuvasti kasvavia ongelmia. Ongelmat vaihtelevat riippuen siitä, mistä opintojen tasosta puhumme. Peruskoulujen haasteet ovat luonnollisesti hyvin erilaiset kuin korkeakoulujen. Tässä kirjoituksessa keskityn lähinnä peruskoulujen haasteisiin.

Puhuttaessa perusopetuksen haasteista, tulee kouluikäisten lasten vanhemmille varmasti mieleen luokkakokojen kasvu. Tämä on yksi niistä perusongelmista, joilla on laajat vaikutukset koulujen toiminnan tasoon. Liian suuret luokat luovat levottoman oppiympäristön, joka on haitallista niin opettajan ja oppilaiden jaksamiselle kuin opetuksen laadullekin. Kun tähän lisätään vielä erityisopetusta tarvitsevia lapsia ja jakotuntien vähentäminen, on kauhuskenaario valmis. Toinen tunnettu murheenkryyni, jolle ei tunnu löytyvän loppua, on sisäilmaongelmat eli kansankielellä homekoulut. On törkeää, että Suomen kaltaisessa maassa joudutaan opiskelemaan ja tekemään töitä tiloissa, jotka ovat terveydelle haitallisia.

Opettajien kannalta ongelmat näyttävät vielä moninaisemmilta. Jatkuvat muutokset kouluissamme asettavat opettajille aina vain kasvavia vaatimuksia. Enää ei riitä, että opettaa oppilaita, vaan samalla pitäisi toimia sosiaalityöntekijänä, atk-tukena ja poliisina. Erityishuomiota vaativien lasten määrä normaaliopetuksen parissa kasvaa jatkuvasti. Tämä ei pelkästään laske opetuksen tasoa, vaan luo erilaisia väkivalta- ja riskitilanteita. Toisinaan kouluissa sattuu ja tapahtuu sellaista tahtia, että opettajat eivät ehdi edes kirjaamaan kaikkia tilanteita, minkä seurauksena on vaikeampaa saada todellista kuvaa ongelmien laajuudesta. Osa oppilaista tai vanhemmista ei puhu suomea eikä ymmärrä suomalaista kulttuuria. Tämän johdosta opettajia rasitetaan erilaisilla kulttuurikoulutuksilla.

Entä sitten se johtaminen? Konsulttien vetämät koulutukset koetaan toisinaan täysin turhiksi tilaisuuksiksi, jotka vievät aikaa itse opetukselta. Lisäksi niissä ei edes puututa todellisiin ongelmakohtiin, joihin opettajat ja rehtorit oikeasti kaipaisivat apua. Tiedonkulun ongelmat ovat tyypillisiä kaikessa operatiivisessa johtamisessa, eivätkä koulut ole tässä poikkeus. Kun varhaiskasvatuksessa todetaan, että lapsi X tarvitsee erityisopetusta, kulkeeko tästä tieto kouluille? Väkivaltainen omaa käyttäytymistään hallitsematon lapsi päätyy helposti normaaliopetuksen pariin.

Oppimistulokset ovat yksi koulujemme tärkeimmistä laadun mittareista. Tämän hetken tilastojen valossa näyttää siltä, että suomalaisten oppimistulokset heikkenevät. Oppimistulosten mittaamisessa on kuitenkin yksi päivänselvä ongelma: tilastoissa ei eritellä suomalaislapsia ja maahanmuuttajia toisistaan. Osa maahanmuuttajista ei puhu lainkaan suomea koulua aloittaessaan, ja kun otetaan huomioon maahanmuuttajien valtava määrä ja tämän määrän jatkuva lisääntyminen, on täysin mahdollista, että havaittu osaamisen lasku johtuu lähinnä maahanmuuttajista. Jos haluamme korjata koulujemme ongelmia, pitää meidän ensin tunnistaa nämä ongelmat, ja siksi tilastoissa tulisi ehdottomasti olla erotettavissa suomalaisten ja maahanmuuttajien oppimistulokset.

Yhteiskunnassamme käytössä oleva monikulttuurisuuden pakkosyöttö on luonut kouluihimme eriarvoistumisen ongelman. Vieraista kulttuureista saapuvat oppilaat tarvitsevat opettajilta erityishuomiota. Tämä erityishuomio on poissa siitä ajasta, jonka opettaja käyttää suomalaisten lasten opetukseen. Tämän seurauksena opetuksen laatu suomalaislasten kohdalla laskee. Mitä enemmän maahanmuuttajia luokalla on, sitä enemmän suomalaisten saama opetus kärsii. Vastuuntuntoiset vanhemmat, joilla on varaa valita asuinpaikkansa, muuttavat luonnollisesti alueille, joilla on mahdollisimman vähän maahanmuuttajia. Seurauksena saamme kahtiajakautuneen yhteiskunnan, jossa köyhien perheiden lapset jäävät alueille, joilla on paljon maahanmuuttajia, ja saavat täten myös huonompaa opetusta kuin rikkaiden lapset. Lopputuloksena köyhien perheiden lapset pysyvät köyhinä, koska heille on tarjottu huonommat eväät tulevaisuutensa luomiseen kuin hyvien alueiden rikkaiden perheiden lapsille.

Edellä mainitsemani haasteet ovat tietenkin vain pintaraapaisu siihen, mitä kaikkea kouluissamme tapahtuu. Kaikella tällä on valtava merkitys yhteiskuntamme tulevaisuudelle. On hyvä muistaa, että lastemme on pakko käydä koulua. Tuota saamaa koulua käyvät kaikki tulevaisuuden raiskaajat, murhaajat ja muut rikolliset. Harva syntyy rikolliseksi, vaan sellaisiksi yleensä kasvetaan. Osa tuosta kasvusta tapahtuu kouluissa. Kuvitelkaa tilannetta lasten silmin. Sinut pakotetaan menemään tiloihin jotka tekevät sinut sairaaksi, opiskelemaan uusia asioita ilman että opettajalla on aikaa sinulle. Työskentelykavereina on ikätovereita, joiden kieltä et ymmärrä, tai jotka eivät hallitse omaa käyttäytymistään ja saavat väkivaltaisia raivokohtauksia. Omaa kansaa tai kulttuuria ei saa arvostaa ilman rasistin leimaa. Olet toisen luokan kansalainen, vähempiarvoinen omassa maassasi. Tämä kaikki on todellisuutta joidenkin suomalaislasten kohdalla, ja nykyisellä suunnalla yhä useampi suomalaisperhe tulee toteamaan, että tästä on tullut osa heidän todellisuuttaan.

Onneksi Suomen kouluista löytyy vielä paljon menestystarinoitakin. Meillä on mahtavia, ammattitaitoisia opettajia, jotka tekevät parhaansa ja enemmänkin hankalassa tilanteessa. Meillä on lapsistaan huolehtivia vanhempia, sekä tietysti älykkäitä ja vahvoja lapsia. Arvioitaessa koulujen laatua, ei voida kuitenkaan katsoa vain onnistumisia, vaan on tärkeää avata silmät ongelmille ja puuttua niihin vahvasti. Yksinkertaisena vastauksena koulujen ongelmiin voidaan tarjota lisää resursseja. Rakennetaan enemmän kouluja, jotta oppilaita ei tarvitse tunkea liian ahtaisiin ja soveltumattomiin tiloihin. Palkataan lisää opettajia, jotta saadaan pienemmät luokkakoot. Siirretään erityistukea tarvitsevat oppilaat omille luokilleen, joiden opettajilla on soveltuva koulutus. Valitettavasti mikään ratkaisu ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Mikään rahasumma ei riitä korjaamaan koulujemme ongelmia niin kauan, kuin yhteiskuntamme suunta on väärä. Ei riitä, että rakennetaan lisää kouluja, jos ne ovat jo syntyessään homeessa. Meidän on parannettava sitä laatua millä koulut rakennetaan. Monikulttuurisuusideologiasta on päästävä eroon. Meidän on keskityttävä suomalaisten lasten hyvinvointiin sen sijaan, että pyrimme korvaamaan heidät ulkomaalaisilla. Suomalaisella lapsella on oikeus kokea Suomi omakseen ja että yhteiskuntamme on juuri heitä varten. Kokea, että heidän tulevaisuutensa on se tärkein ja siihen panostetaan. Meidän pitää opettaa lapsillemme suomalaista kulttuuria ja opettaa heidät arvostamaan sitä. Aivan kuten lapsen pitää saada kokea olevansa osa perhettänsä, hänen tulee kokea olevansa myös osa yhteiskuntaa. Näin hän haluaa myös tulevaisuudessa tehdä työtä juuri tämän yhteiskunnan hyväksi.

Kouluilla on tässä kaikessa erittäin tärkeä rooli. Uudistetaan koulujen johtamista yhteistyössä opettajien kanssa. Annetaan opettajille taas tilaa keskittyä opettamiseen. Tehdään suomalaisesta koululaitoksesta taas maailman paras.

Työttömyyskö ongelma?

Aina toisinaan työttömyys nostetaan esiin suomalaisen yhteiskunnan suurimpana ongelmana. Ennen kuin julistetaan työttömät yhteiskunnan saastaksi, pitäisi kysyä, miksi työttömyys on ongelma. Nyt saatat miettiä, että miksi näin itsestään selvää asiaa pitäisi kyseenalaistaa tai tarkastella tarkemmin. Eivätkö muka mantrat ja poliittiset iskulauseet riitäkään? Jos haluamme kuitenkin oikeasti ratkaista ongelmia irtopisteiden keräämisen sijaan, pitäisi meidän olla valmiita tarkastelemaan asioita madollisimman rehellisesti ja avoimesti, useista eri näkökulmista.

Varmaankin kaikkien mielessä ensimmäinen vastaus kysymykseen on resurssipula. Työttömien elättäminen on kallista eivätkä he edes kerrytä verotuloja. Lisäksi on väärin, että ahkerien, työssäkäyvien verorahat käytetään toisten elättämiseen. Ajatusta pitänee kuitenkin vähän avata. Mietipä tilannetta, jossa perheen isä kertoo lapselleen, että nyt on rahat tiukilla, joten tänään ei ole ruokaa tarjolla. Samalla kuitenkin käydään kaupassa, ja ostetaan naapurin lapselle maittava ateria. Tarina isän avokätisyydestä leviää ympäri kylää, ja – kas kas – kohta kaikki köyhät perheet lähettävät lapsensa ruokittavaksi. No, isä kaivaa jostain rahaa niin, että kaikille saapuneille lapsille riittää ruokaa. Luonnollisesti tämän anteliaan isän omat lapset ihmettelevät, miksi heille ei anneta ruokaa. Isällä on kuitenkin heille selkeä vastaus: tehkää töitä ruokanne eteen. Mutta entä jos ei ole tuottavaa työtä tehtäväksi? No, isälle riittää, että he tekevät jotain täysin hyödytöntä ja mahdollisesti terveytensä vaarantavaa, mahdollisimman nöyryyttävää puuhastelua. Pääasia on, että he alistuvat tekemään mitä tahansa ruokansa eteen.

Et varmaankaan pidä isän käytöstä reiluna, tai edes millään tavoin järkevänä. Tämä on kuitenkin juuri se, miten Suomi tällä hetkellä kohtelee kansalaisiaan. Niin kauan, kuin Suomi on valmis ottamaan maahamme lisää uusia työttömiä ulkomailta elätettäväksi, emme voi väittää, että työttömyys olisi ongelma resurssipulan vuoksi.

No, jos resurssipula ei kerran ole se syy, miksi työttömyys on ongelma, niin mikä sitten? Voisimmeko pohtia asiaa työttömien hyvinvoinnin kannalta? Ihmiset kaipaavat tavoitteita, rytmitystä päiviinsä, ja mikä tärkeintä, he haluavat tuntea olevansa hyödyllisiä yhteisön jäseniä. Tätä kaikkea työ voi tarjota ihmiselle. Jos me otamme työttömyyden käsittelyssä tavoitteeksi työttömien hyvinvoinnin parantamisen, eikä hyväosaisten tarvetta kyykyttää huono-osaisia, voimme oikeasti saada toimivia ratkaisuja aikaiseksi.

Miltä kuulostaisi sosiaaliturvajärjestelmä jossa pyrittäisiin sopivilla kannusteilla aktivoimaan työttömät yhteiskunnan tuottaviksi jäseniksi. Tämä ei tarkoita uhkailua, pakottamista, nöyryyttämistä tai muita keinoja joita yleensä tarkoitetaan, kun puhutaan kannustimista. Sen sijaan voisimme luoda järjestelmän, joka mahdollistaisi opiskelun, vapaaehtois- ja talkootyöt sekä muut aktiviteetit jolla työtön voisi osallistua yhteiskunnan toimintaan, vaikka töitä ei heti löytyisikään. Mitä jos passivoivan tukiviidakon sijasta meillä olisi yleistuki, joka mahdollistaisi omaa osaamistaan vastaavan työn etsimisen tai yrittäjyyden ilman häpeää ja jatkuvaa pelkoa omasta tulevaisuudestaan. Terve suomalainen on ahkera ja aktiivinen. Vapautetaan hänet tuotteliaaksi yhteiskunnan jäseneksi.

Monikulttuurisuus vastaan suomalaisuus

Nykyisin tuntuu, että monikulttuurisuudesta on tullut uskonto, jonka uskotaan johdattavan ihmiskunnan ihanaan utopiaan. Kuten uskonnoissa yleensäkin, kukaan ei vaivaudu miettimään, mitä pinnan alla piilee, ja mitä se tarkoittaa meidän jokapäiväisessä elämässämme.

Jos Suomesta tehdään monikulttuurinen maa, tarkoittaa se sitä, että suomalainen kulttuuri vaihdetaan monikulttuurisuuteen. Tällä on monia vaikutuksia elämäämme. Suomen vahvuus kun ei ole luonnonvaroissa. Toki meiltä löytyy puuta ja puhdasta vettä, mutta täällä on myös melko kylmä eikä öljyä ole toistaiseksi löytynyt. Suomalaiset eivät ole myöskään loistaneet suurina valloittajina, jotka olisivat ryöstäneet rikkauksia muualta. Eli mitä meillä siis on? No, meillä on Suomen kansa. Me suomalaiset olemme luoneet oman kulttuurimme. Tuo kulttuuri pitää sisällään paljon tapoja ja arvoja, joiden pohjalta me kohtelemme toisiamme ja rakennamme yhteiskuntaamme. Meidän lakimme, suhteemme naapurivaltioihin, tapa tehdä yritystoimintaa ja välittää läheisistämme. Sisu, tasa-arvo, vaatimattomuus, heikommista huolehtiminen, rehellisyys, säntillisyys, oman tilan kunnioitus. Nämä ovat arvoja, joihin suomalainen hyvinvointi perustuu, ja joita usein arvostaa vasta ulkomailla käydessään. Kun suomalaista kulttuuria lähdetään vaihtamaan monikulttuurisuuteen, tarkoittaa se sitä, että vaihdetaan myös ne perusarvot, joiden päälle meidän hyvinvointimme on rakennettu.

Miten se paljonpuhuttu monikulttuurisuus sitten luodaan? Eivät suomalaiset noin vain yhtäkkiä muutu monikulttuurisiksi. Monikulttuurisuus luodaan vaihtamalla Suomen väestö. Tarkemmin sanottuna, tuodaan ulkomailta niin paljon ihmisiä, että suomalaisten vaikutus kulttuuriin pikkuhiljaa katoaa. Tämä väestönvaihto on jo hyvää vauhtia käynnissä pääkaupunkiseudulla. Kun vielä 20 vuotta sitten Espoon väestöstä 3.5 % oli vieraskielisiä, on heidän määränsä viisinkertaistunut, ja viime vuonna luku oli 16 %. Espoon kasvusta yli 70 % on niin sanottua vieraskielistä, eli ulkomaalaisia. Pian saavutamme pisteen, jossa tätä kehityksen suuntaa ei voida enää pysäyttää edes laittamalla rajoja kiinni. Ulkomaalainen väestö lisääntyy huomattavasti suomalaisia enemmän.

Onneksi kehitys on vielä pysäytettävissä. Suomessa on olemassa yksi puolue, joka on valmis tekemään tarvittavan, jotta suomalaisuus saadaan pelastettua. Vastauskin on yksinkertainen: nollatoleranssi haittamaahanmuutolle.

Vastaväitteenä näkemykselleni monikulttuurisuudesta saattaa joku väittää, että kyllähän monikulttuurisuus pitää sisällään myös suomalaista kulttuuria. Mietitäänpä kuitenkin vähän tarkemmin. Jos matkustat vaikkapa Kreikkaan kokemaan kreikkalaista kulttuuria, mitä se pitää mielestäsi sisällään? Kreikkalaisia ihmisiä, kreikan kieltä, kreikkalaisia tapoja, ruokaa, taidetta, luontoa. Jos näiden sijasta kohtaatkin islamilaista kulttuuria ja arvoja, afrikkalaisia ihmisiä ja amerikkalaista ruokaa, et ole kokenut kreikkalaista kulttuuria. Entä kun Suomessa haluaa kokea suomalaista kulttuuria, missä päin Suomea tätä saa kokea? Kuinka monta prosenttia väestöstä saa olla kantasuomalaisia? Kuinka suuri osuus pinta-alasta jätetään suomalaiselle kulttuurille?

Toinen tyypillinen vastaväite on, että kyllähän ne kulttuurit muuttuvat ja kehittyvät ajan myötä. Miksei monikulttuurisuus voisi olla yksi tällainen kehitysaskel? Kyllähän kulttuurit tosiaan kehittyvät esimerkiksi teknologian myötä. Ihmiset sopeutuvat uusiin toimintatapoihin niin hyvässä kuin pahassakin. Kännyköiden yleistymisellä on ollut valtava merkitys ihmisten jokapäiväiseen elämään. Näin ollen niillä on vaikutusta myös suomalaiseen kulttuuriin. Tämä ei kuitenkaan ole muuttanut meidän perusarvojamme, joiden pohjalta me näihin muutoksiin mukaudumme. Tämä perusarvojen muutos on se, mitä monikulttuurisuuden myötä tulee tapahtumaan. Kännyköiden tulo ei ole saanut meitä hyväksymään lapsiavioliittoja, rituaalisilpomisia, vääräuskoisten murhaamista tai muita ihania arvoja, joita olemme alkaneet kohdata kansainvälistymisen myötä. Jos kehitystä ei pysäytetä pikaiseen, voimme varautua siihen, että pääkaupunkiseudulla vahditaan naisten huivien käyttöä, nuoret tytöt naitetaan aikuisille miehille ja lasten silpominen alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Muu Suomi seuraa sitten perässä. Toivottavasti suomalaiset heräävät tähän kehityskulkuun ajoissa ja ymmärtävät torjua sen, kun meillä on vielä mahdollisuus.

Yhteiskunnan tarkoitus

Harva ihminen tulee koskaan pohtineeksi, mikä on yhteiskunnan tarkoitus. Yhteiskunta on olemassa, ja se koetaan välttämättömäksi miettimättä koskaan sen tarkemmin yhteiskunnan tehtävää ja syvällisempää merkitystä. Kuitenkin se, miten kukin meistä määrittelee yhteiskunnan tarkoituksen vaikuttaa radikaalisti siihen, mihin suuntaa me pyrimme yhteiskuntaa kehittämään. Tästä syystä yksi tärkeimpiä asioita tietää poliitikoista tai puolueista on heidän peruslähtökohtansa yhteiskunnan tarkoitukselle.

Ihmiset voivat nähdäkseni ajatella yhteiskunnan merkitystä kolmella yksinkertaistetulla tavalla. Ensimmäinen tapa määritellä yhteiskunta, ja jota itse myös edustan, on seuraavanlainen. Yhteiskunnan tarkoitus on tuottaa hyvinvointia jäsenilleen. Suomalaisen yhteiskunnan jäseniä ovat suomalaiset. Tässä perusajatuksessa on huomattavaa se, että yhteiskunnan tehtävä ei ole jakaa hyvinvointia koko maailmalle, eikä se ole kansainvälinen hyväntekeväisyysorganisaatio. Tätä omien asettamista etusijalle on tapana kutsua halveksivasti myös populismiksi ja kansallismielisyydeksi, joka on jossain vaiheessa historiaa muuttunut kai negatiiviseksi asiaksi.  Menestystä ei mitata sillä, kuinka paljon yhteiskunta tekee taloudellista voittoa. Menestystä mitataan jäsenten elämänlaadulla. Kansainvälisen arvostuksen nauttiminen ei myöskään ole itseisarvo. Jotta se olisi tavoittelemisen arvoista, muiden maiden arvostuksen tulee tuottaa hyvinvointia kansalaisille. Esimerkiksi urheilukilpailuissa menestyminen on ihan mukava asia, mutta sitä ei voida pitää yhteiskunnan hyvinvoinnin mittarina. Resurssien sijoittaminen huippu-urheiluun ei siis myöskään voi olla yhteiskunnallisesti järkevää toimintaa, jos tämä tarkoittaa, että kansalaisten hyvinvointipalveluita joudutaan sen vuoksi karsimaan. Sama koskee myös ilmasto- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Vyötä ei voida kiristää vain siksi, että näin saadaan muiden maiden arvostus, jos se johtaa samalla suomalaisten hyvinvoinnin heikkenemiseen.

Toinen tapa on määritellä yhteiskunnan tarkoitukseksi voittojen tuottaminen valtaapitäville. Tämän kategorian edustajia ovat Suomessa puolueista esimerkiksi Kokoomus ja Keskusta. Kansalaisten hyvinvointi on täysin toissijainen tavoite tämän vaihtoehdon edustajille. Toki poliittisissa puheissa muistetaan aina mainita hyvinvointi, koska sillä tavoitellaan vaaleissa ääniä, joilla säilytetään oma valta-asema, mutta konkreettisissa teoissa ohjaavana tekijänä on voittojen luominen itselle ja hyväveliverkolle. Tämä ei tarkoita, etteivätkö nämä voittojen tavoittelijat koskaan saisi aikaiseksi hyviä asioita, mutta se on enemmänkin satunnainen sivutuote kuin itse tarkoitus. Yksi tämän ajatusmallin piirteistä on myös se, että halutaan näyttää hyviltä muiden maiden valtaeliitin silmissä. On hienoa olla sikarikerhossa hyvä jätkä. Puhutaan ilmastonmuutoksen kamaluudesta ja tehdään sillä politiikkaa, joka tuottaa voittoja omille kavereille. Halutaan ”auttaa” ”pakolaisia” avaamalla rajat ja samalla luodaan halpatyövoimamarkkinat. Yksityistetään kotoutuspalveluita ja avataan kavereille avoin piikki valtion kassaan. Yksinkertaistettuna, luodaan yhteiskunnalle ongelmia, joihin tarjotaan sitten maksua vastaan ratkaisuja, jotka todellisuudessa vain ylläpitävät ongelmaa.

Kolmas tapa määritellä yhteiskunnan tarkoitus perustuu puhtaasti ideologiseen ajatteluun. Yhteiskunta nähdään mahdollisuutena toteuttaa omaa ideologiaa ja maailma nähdään kyseessä olevan ideologian värittämien lasien läpi. Hyvinvoinniksi määritellään se, että kyseinen ideologia toteutuu. Ideologian varsinaisilla vaikutuksilla ihmisten elämään ei ole merkitystä, koska vain itse ideologia merkitsee. Tämän suunnan edustajilla on tapana määritellä kaikki ideologian kyseenalaistajat vihollisiksi ja heidät epäinhimillistetään. Suomessa tällä hetkellä vallitsevia ideologioita ovat muun muassa feminismi, vasemmistofasismi, monikulttuurisuus sekä islam. Näiden välillä vallitsee erikoinen kauhun tasapaino, sillä niiden tavoitteet sekoittuvat keskenään, vaikka todellisuudessa ne ovatkin osittain toistensa vihollisia. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin löytäneet itselleen yhteisen vihollisen, jota ne pyrkivät parhaansa mukaan leimaamaan. Tämä onkin yksi helpoimmista ja käytetyimmistä metodeista; vihollinen on rasisti, natsi, islamofobi, valkoinen mies, seksisti, ja niin edelleen. Todellisuudessa kyseiset viholliset ovat ensimmäistä mallia noudattavia ihmisiä, jotka välittävät omasta kansastaan ja pyrkivät turvaamaan lastensa tulevaisuuden. Tätä kolmatta vaihtoehtoa edustaa Suomen poliittisessa kentässä vihervasemmisto. He voivat ehdottaa ulkomaalaisten tekemiin raiskauksiin ratkaisuksi kotoutuksen resurssien lisäystä tietäen hyvin, ettei tällä ole mitään vaikutusta itse ongelmaan. Heidän ideologiaansa kuuluvat kuitenkin avoimet rajat ja monikulttuurisuus, joten ulkomaalaisten houkutteleminen Suomeen nähdään välttämättömyytenä ja kotoutus hyvänä asiana. Kun ideologia on määritellyt monikulttuurisuuden hyvinvoinnin mittariksi, sillä ei ole enää merkitystä, että ideologian seurauksena suomalaisia lapsia raiskataan.

Suomessa ovat jo pitkään olleet vallassa sellaiset poliittiset suuntaukset, joiden myötä Suomen kansan hyvinvoinnilla ei ole enää mitään merkitystä. Kaiken kukkuraksi ideologisen suuntaukset edustajat ja voitontavoittelijat ovat luoneet epäpyhän liiton, jossa monikulttuuri-ideologian tueksi nousevat Kokoomus ja Keskusta, koska he voivat tehdä tällä voittoja. Ikävä kyllä tämän liiton kärsijänä toimii Suomen kansa.

Ilmastonmuutos

Vuoden 2019 eduskuntavaaleista piti tulla ilmastovaalit, mutta ei näköjään tullutkaan. Maahanmuutto nosti päänsä vahvasti esiin ja ilmasto näyttää jäävän poliittisissa puheissa taustalle. Ei kuitenkaan unohdeta sitä kokonaan. On tärkeää, että ilmastopolitiikkaan ottavat osaa kaikki poliittiset osapuolet, jotta saataisiin aikaiseksi mahdollisimman hedelmällistä keskustelua. Näin voimme löytää ratkaisuja, jotka ottavat huomioon kaikki niinkin monimutkaisen asian kuin ilmastopolitiikan vaikutukset. Suomessa ei valitettavasti osata käydä kovinkaan rehellistä keskustelua juuri mistään ihmisiä poliittisesti jakavasta aiheesta. Hyvin usein päädytään vain toistamaan maailmalta kuultuja sloganeita välittämättä siitä, mitä niiden taustalla piilee. Puhutaan esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja maapallon lämpenemisestä ja sillä verukkeella vaaditaan suomalaisia kiristämään vyötä. Samalla unohdetaan, että Suomella ei ole juurikaan vaikutusmahdollisuuksia siihen, lämpeneekö ilmasto vai ei.

Jos olisimme aidosti kiinnostuneita maapallon elinvoimaisuudesta, puhuisimme saastuttamisesta emmekä ilmastonmuutoksesta. Silloin nousisi esiin muun muassa se, kuinka paljon saasteita kaadetaan vesistöihin ja ketkä niitä kaatavat. Suomalaisten syntisen yksityisautoilun sijaan puhuttaisiin lentoliikenteestä. Ennen kaikkea puhuttaisiin niistä saasteista, jotka syntyvät, kun Kiinasta rahdataan kertakäyttötavaraa ympäri maailmaa, myös Suomeen. Kiinnostaako ketään puhua siitä, että globaalin tuotannon sijaan siirryttäisiin globaalisti paikalliseen tuotantoon kaikissa mahdollisissa asioissa? Voisiko tämä vähentää ilmansaasteita? Tämä taitaisi kuitenkin rokottaa liikaa globaalien yritysten voittoja, kun tuotanto siirtyisi maihin, joissa on pakko kiinnittää huomiota saastuttamiseen ja työntekijöille on tarjottava inhimilliset olosuhteet ja maksettava kunnon palkkaa.

Nykyisessä ilmastopolitiikkakeskustelussa tuntuu useimmiten olevan kyse talouspolitiikasta. Siitä, kuka saa tuottaa mitä, kuinka paljon ja mihin hintaan. Kun ilmastopolitiikkaa lähdetään tekemään raha edellä, ei lopputulos voi olla muuta kuin tyhjänpäiväistä poliittista jargonia ja omaneduntavoittelua. Suomen osuus maailman hiilidioksidipäästöistä on 0,14 % joten vaikka suomalaisia kuritettaisiin kuinka, joka ikinen suomalainen ryhtyisi kasvissyöjäksi, lopettaisi autoilun ja asuntojensa lämmittämisen, ei vaikutus maapallon kokonaiskuvassa voi olla tätä suurempi. Samalla kuin Suomen hiilidioksidipäästöt vähenevät vuosi vuodelta, kasvoivat maailman hiilidioksidipäästöt viime vuonna arviolta 2,7 %, eli noin 20 kertaa Suomen kokonaispäästöjen verran. Siksi tässä, kuten kaikessa politiikassa, pitäisi muistaa pitää ennen kaikkea huolta oman kansan hyvinvoinnista. Meidän suomalaisten tulisi keskittyä pitämään huolta omasta luonnostamme tavoilla, jotka parantavat meidän hyvinvointiamme. Koska suomalaiset osaavat useimmiten tehdä asiat paremmin ja rehellisemmin kuin muut, ei meidän pitäisi välittää Pariisin ilmastosopimuksista tai siitä, mitä EU ja globalistit meille sanovat, vaan sen sijaan meidän pitäisi tehdä Helsingin ilmastosopimus ja antaa muille ohjeita ja neuvoja siitä, kuinka maapallomme elinvoimaisuutta pitäisi suojella. Meidän pitäisi vaatia muita noudattamaan suomalaisia standardeja saastuttamisen tasossa.

Pitää muistaa, että ei ole mitään järkeä puhua siitä, kuinka paljon yksi suomalainen kuluttaa yhteen afrikkalaiseen tai aasialaiseen verrattuna, vaan siitä, kuinka paljon Suomi yhteiskuntana saastuttaa huomioiden valtion pinta-alan. Suomalaisten on turha tuntea huonoa omaatuntoa saastuttamisestamme niin kauan, kun olemme yksi maailman vähiten saastuttavista maista.

Tästä päästäänkin siihen tärkeimpään ja samalla arimpaan aiheeseen: kuinka esimerkiksi Kiinan ja Intian saastuttaminen saataisiin kuriin. Molempien maiden suurin ongelma on väkiluku. Heitä on yksinkertaisesti liikaa. On myös muistettava, että köyhistä maista ihmisten siirtäminen Eurooppaan ei auta vaan ainoastaan pahentaa ongelmaa. Sillä on kaksi vaikutusta; köyhien maiden ihmiset voivat jatkaa lisääntymistään, koska ainahan sitä voi muuttaa länsimaihin pakoon köyhyyttä. Toisaalta länsimaissa he saastuttavat huomattavasti enemmän kuin lähtömaissansa. Tämä on aie, josta kukaan ei tunnu uskaltavan puhua. Niin kauan kuin siitä ei puhuta, ei voida rehellisesti väittää, että olisi aidosti kiinnostunut luonnon suojelemisesta tai ilmastosta. Vaikeaksi tätä aihetta ei tee pelkästään suvaitsevaiston hysteerinen rasistiksi leimaaminen, vaan myös se, että helppoja ratkaisuja ei ole olemassa. Joka ikisellä maalla olisi teoreettinen mahdollisuus hallita omaa väestönkasvuaan. Esimerkiksi yhdenlapsen politiikalla on todistettavasti radikaalit seuraukset. Tätä politiikkaa ei kuitenkaan yksikään maa Kiinaa lukuun ottamatta ole lähtenyt noudattamaan, vaikka maailmassa on vaikka kuinka paljon maita, joissa väestömäärä tuplaantuu 20-30 vuoden välein.

Mitä meidän suomalaisten pitäisi sitten tehdä. Ilmaston muutokseen me emme voi vaikuttaa. Muille maille me voimme esittää vaatimuksia, mutta he tuskin ovat niistä kiinnostuneita. Me voimme pitää huolta lähiympäristöstämme, toteuttaa monimuotoista energiapolitiikkaa, pitää omat luonnonvaramme suomalaisten hallussa, ylläpitää korkeita standardeja ja pyrkiä jatkuvasti vähäpäästöiseen tuotantoon. Etsiä aktiivisesti uusia luontoystävällisiä ratkaisumalleja, sekä kannustaa kestävään ja vähän kuluttavaan elämäntapaan. Pieni maa ei koko maailman ongelmia voi ratkoa, mutta me voimme antaa loistavan esimerkin siitä, miten ympäristöystävällinen yhteiskunta luodaan uhraamatta kansamme hyvinvointia.

Viitteitä:

https://tilastokeskus.fi/til/khki/2017/khki_2017_2018-05-24_kat_001_fi.html
http://www.europarl.europa.eu/news/fi/headlines/society/20180301STO98928/kasvihuonekaasupaastot-eu-ssa-ja-maailmalla-infografiikka
https://www.eco-business.com/news/india-and-china-drive-global-uptick-in-carbon-emissions/
https://www.talouselama.fi/uutiset/mika-pettymys-koko-euroopan-hiilidioksidipaastot-kasvoivat-suomi-naytti-mallia-muille/714f2923-0350-3890-8b4b-2568113ce8f6